SEKASIN

hyvinvointi, lifestyle
16 kommenttia

* Yhteistyössä #sekasin-kampanjan kanssa

Kun Yleltä otettiin yhteyttä ja kysyttiin, haluaisinko lähteä mukaan hyväntekeväisyyskamppikseen, jonka tarkoituksena on vähentää ennakkoluuloja mielenterveysongelmista ja tehdä niistä helpommin kohdattavia, vastasin heti olevani mukana. Aihe on todella tärkeä ja tuntuu, että se koskettaa jokaista meistä. Lähdin mukaan, koska minusta ei tunnu oudolta tai epämukavalta puhua ystävieni ja lähipiirini kanssa stressistä, sydänsuruista, masennuksesta, unettomuudesta tai muista mielenterveyteen liittyvistä ongelmista. Mutta. Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, tajusin olevani aivan lukossa. Miten voikin tuntua näin hankalalta kirjoittaa aiheesta blogiin, vaikka siitä puhuminen läheisten kanssa on arkipäiväistä?

Jopa joka viidennellä nuorella on haasteita mielenterveytensä kanssa. Tuntuu surulliselta, että jopa 70% salaa nämä ongelmat muilta. Ja salaamista surullisemmalta tuntuu se, miten ymmärrettävältä salaaminen tavallaan tuntuu – eihän kukaan halua leimaantua hulluksi muiden silmissä. Oma jännitykseni tämän postauksen suhteen kumpuaa siitä, etten missään nimessä tahdo tehdä omista ”ongelmistani” isompia kuin ne ovatkaan, etteivät ne ainakaan veisi tilaa jonkun toisen isommilta ongelmilta. Toisaalta tiedostan, että jos en olisi koskaan puhunut murheista ja kamalista jutuista kellekään, voisi mielenterveyteni olla ihan toista luokkaa, mitä se nyt on – mieltä painavista asioista kannattaa siis ehdottomasti puhua, vaikka pelkäisi, että ne tuntuvat pieniltä ja vähänpätöisiltä asioilta.

Se, että joka viidennellä nuorista on mielenterveysongelmia, kertoo siitä, että nämä ongelmat koskettavat meitä kaikkia. Joko meitä itseämme tai osaa läheisistämme. Minulle mielenterveysongelmat ovat olleet arkisia yläasteelta asti; silloin viimeistään tajusin, ettei masentuneesta ihmisestä välttämättä näe, että tämä on masentunut ja että syömishäiriö on mielenterveysongelma siinä missä ahdistuneisuushäiriökin.

Mielenterveytensä kanssa kamppailevat eivät halua puhua ongelmistaan juuri siksi, että mielenterveysongelmaista pidetään erilaisena kuin muut, vaikka todellisuudessa jokainen meistä kokee joskus asioita joiden takia mielenterveys järkkyy. Toisilla ongelmat kestävät pidempään, toiset pystyvät käsittelemään ne nopeammin. Välillä olen miettinyt, että onko mieleltään täysin terveitä ihmisiä lopulta olemassakaan?

Kun elämä on heitellyt koviten ja kun olen kahlannut syvimmissä vesissä, on avun pyytäminen tuntunut isolta asialta – sitä on tottunut vaatimaan itseltään niin paljon, ettei haluaisi missään tilanteessa myöntää, ettei selviä yksin ja että tarvitsee apua. Olen todella onnellisessa asemassa, sillä minulle apu on löytynyt läheltä.

Kun musta joskus tuntui, että multa vedettiin matto jalkojen alta, enkä tiennyt, mihin uskoa ja mihin olla uskomatta, sain avun läheisimmiltäni. Kun sain puhua mieltä painavista asioista ja kertoa kaiken, keveni olo vähitellen. Arvostan minusta huolta kantaneita läheisiä älyttömän paljon siksi, että he olivat läsnä, kuuntelivat ja keskustelivat asioista tuomitsematta ja ohjailematta. Oli päiviä ja viikkoja kun jokainen vastaantulija pelotti; mitä tuokin on tiennyt ja miksi minä tajusin ja uskon kaiken vasta nyt. Miksei kukaan tosissaan ole halunnut kertoa mulle aiemmin? Mutta lopulta olo helpotti, koska sain jauhaa fiiliksistäni just niin kauan kuin oli tarpeellista. Jotkut asiat eivät ehkä koskaan poistu mielestä kokonaan, mutta niiden kanssa oppii elämään, kunhan ne saa käsiteltyä. Ja siihen tarvitaan apua. Läheisen tai ammattilaisen. Jos lähipiirille tuntuu vaikealta uskoutua mieltä painavista asioista, hae apua ammattilaiselta. Läheisissäni on useita ihmisiä, jotka ovat saaneet apua ammattiauttajilta ja olleet erittäin tyytyväisiä saamaansa apuun. Tuntemattomalle on kuulemma joskus paljon helpompi kertoa murheistaan kuin omalle lähipiirille.

Olen ollut myös kuuntelijan roolissa; on itseasiassa aika raskasta olla se, kelle uskoudutaan jostain isosta mieltä painavasta asiasta, masennuksesta tai mieltä järkyttäneistä tapahtumista. Kuuntelijan ja tukijan rooli on aivan älyttömän tärkeä. Kun on itse tarvinnut kuuntelijaa ja läheistä ihmistä olemaan läsnä vaikeina hetkinä, osaa todella arvostaa omaa rooliaan vastaavassa tilaantessa. Silloin ymmärtää, miten paljon saattaa vaatia, että toinen haluaa kertoa omista kokemuksistaan juuri sinulle.

Ympärilläni on tasapainoisia, upeita ja viisaita ihmisiä, jotka ovat kamppailleet masennuksen, paniikkihäiriön, itsensä satuttamisen, post-traumaattisen stressireaktion, ahdistuneisuuden, syömishäiriön ja erilaisten kriisien kanssa. Eikä kenestäkään heistä tee yhtään huonompaa se, mitä he ovat joutuneet kokemaan, he ovat kaikki upeita; tavallisia, pikkuisen sekaisin olevia, ihmisiä.

Joskus tilanne voi myös mennä niin pitkälle, ettei läheinen tunnu pääsevän yli jostain asiasta eikä omat voimavarat aina riitä läheisen ongelmien selvittelyyn. Tuolloin on hyvä tietää, mistä apua voisi saada. Ja juuri tämänkin takia olisi todella tärkeää, ettei maielenterveysongelmia pidettäisi niin hävettävinä. Ihan toden totta jokainen meistä kahlaa joskus syvissä vesissä.

Onko sulla mielessä jotain, mitä haluat kysyä mielenterveyden ammattilaiselta? Jos on, niin kurkkaa www.sekasin247.fi, jossa pyörii tämän viikon ajan (23.-29.5.) 24/7-chatti, jossa voit kysyä mitä tahansa mielenterveyden ammattilaiselta ympäri vuorokauden. Ei jonoja eikä kirjautumisia.

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksia aiheeseen liittyen – ja jos haluatte, niin ottakaa haaste vastaan ja kertokaa omista kokemuksistanne omissa some-kanavissanne, niin olette mukana tekemässä mielenterveysongelmiin suhtautumisesta helpompaa ja normaalimpaa. ♥

Ps. Kantsii kurkkaa myös superhauska Sekasin-sarja Yle Areenasta. Tässä on samaa vibaa kuin My Mad Fat Diaryssa! Samaistuttavia tyyppejä.

Lisää luettavaa

Meikkipussin päivitys syksyyn ja hyvää tekevä kuivakuppausrutiini

Kesäkuulumisia

ida hanhiniemi – uusi koti.

Uudessa yhteisessä kodissa – vihdoin!

ida365 asunnon myynti

Miten asunto myydään? Kokemuksia ja tietoa asunnon myymisestä välittäjän avulla

Kommentit

Vastaa käyttäjälle ida365 Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

  1. niin ihana postaus. on niin hienoa, että tällaisista asioista on alettu puhumaan enemmän!!♥

    1. Voi hansu, kiitos. <3 oon samaa mieltä, tää on ihan superhyvä kamppis!

  2. Hyvä postaus! Todellakin haluais, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän, mutta kuten kirjoititkin, se on jotenkin vaan vaikeaa! Kai sitä haluaa suojella itseään ja vaieta niistä arimmista asioista. Toisaalta myös läheisiä suojelen, se estää kaikkein eniten kirjoittamasta omaan blogiin kovin avoimesti. Itse olen esimerkiksi kokenut usein yksinäisyyttä vaikka mulla on ystäviä ja läheisiä – miten siitä voi puhua loukkaamatta heitä?

    1. Kiitos Anniina!

      Joo, olet kyllä tosi oikeassa, tuo on vaikea aihe. Mutta joskus sitä tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi miten ihania ihmisiä tahansa.

  3. Omalla kohdallani suurin kynnystekijä avautua ja puhua ongelmista on se tunne, että ongelmiani ja tunteitani vähätellään. Se että en ole koskaan satuttanut tai edes aikonut satuttaa itseäni, ja että olen päällisin puolin varsin aurikoisen oloinen tyyppi, kätkee varjoonsa aika tehokkaasti sen, ettei kaikki ehkä ole ollutkaan kovin hyvin. Siinä vaiheessa ne ”kyllä se siitä” -lohdutukset tuntuvat vähätteleviltä. Tulee tunne, että minulla ei ole oikeutta niihin tunteisiin, koska tilanne VOISI olla huonompikin. Kuuntelijan rooli on siis minusta erittäin haastava, varsinkaan kun avautuja ei ehkä itsekään tiedä millaista vastaanottoa kuuntelijalta kaipaa.

    1. Voi ei! Tuo on kyllä tosi tosi harmillista. Ehkä ammattiauttaja ei vähättelisi? Ystävät eivät aina ole itsekään niin vakaita, että voisivat ottaa toisen murheet vastaan, jolloin voi olla helpompi vähätellä tai torjua asia. Koulutettu ihminen taas osaa kuunnella ja ymmärtää, että pienikin murhe voi tuntua ja kasvaa tosi suureksi.

  4. Ihana Ida! Todella tärkeä aihe ja valitettavasti itsellekin ajankohtainen..

  5. Voi, ihana postaus. Onneksi on itselläkin se oma ystävien ja perheen turvaverkko, joka on nyt ottanut kiinni, kun tuntuu että tönättiin lentokoneesta ilman laskuvarjoa.

    Olen miettinyt, että joskus ihmisiä voisi auttaa, jos olisi vaikka sellainen kirjeystävä jonka kanssa voisi kirjoitella niitä sellaisia syvempiäkin ajatuksia ! Olisi joku, joka ei ole niin lähipiirissä, muttei ehkä täysin tuntematonkaan. Esimerkiksi minun on yleensä melkein helpompaa kirjoittaa asioista, kuin sanoa ääneen. Hassua. Tosi tärkeä kampanja joka tapauksessa.

    1. Voi eerika, paljon lämpimiä ajatuksia ja iso halaus. <3 Tosi ikävä kuulla. Tunnistan fiiliksen, vaikken tiedäkään miltä susta tuntuu. Oon tosi pahoillani. Asiat järjestyy onneksi aina ja onneksi sulla on upea lähipiiri johon tukeutua.

      Oot niin oikeassa, kirjekaverit on kultaa. Ja jos ei oo kirjekaveria, päiväkirjakin auttaa.