Kirjavinkkejä – 2021 parhaat kirjat

Kaupallinen yhteistyö Werner Söderström  

Kaipaatko kirjavinkkejä, joululahjaideoita läheisille tai luettavaa välipäiviksi? Olet oikeassa paikassa! Listaan tässä postauksessa loppuvuoden kivoimmat kirjat. On romaaneja, lyhytproosaa, syviä vesiä, tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja ja helppoa, kevyempää luettavaa. Ajatuksia uupumisesta, ahtaista muoteista, totalitarismista, sisäistetystä rotuvihasta, sinkkuudesta, ulkopuolisuudesta, tyttöydestä, ystävyydestä ja ihmisyydestä.

Jos kaipaat lisää kirjavinkkejä tai ideoita lahjakirjoiksi, lue myös alkuvuoden parhaat kirjat -koontini. Tässä postauksessa nostan tänä vuonna kesän jälkeen lukemiani uutuusteoksia.

Kirjavinkkejä:

Dolly Alderton – Haaveita

Dolly Aldertonin Haaveita on Aldertonin esikoisromaani. Teoksen alkuperäisnimi on Ghosts ja musta Haaveita (aaveita!) on sille hyvä käännös. Haaveita kertoo kolmekymppisestä Ninasta, jonka elämä on kuplivaa ja kivaa. On hyviä ystäviä, kiva työ ja läheiset välit perheeseensä. Oltuaan pidempään itsekseen Nina alkaa tapailla Maxia, joka on ihastuttava ja heti alusta täysillä mukana suhteessa – tai sitten ei, sillä rakkaudentunnustuksen (omansa, ei Ninan) ja useiden treffien jälkeen koko tyyppi yhtäkkiä katoaa. Ghostaa vaan, lakkaa vastaamasta viesteihin.

Jos pidit Aldertonin ensimmäisestä teoksesta, Kaikki mitä tiedän rakkaudesta -kirjasta, pidät tästäkin. Lue tämä, jos kaipaat jotain kevyttä luettavaa, joka ei kuitenkaan ole aivotonta tai sisällötöntä. Tämä on tarkkanäköinen ja hauska teos kolmikymppisen elämästä, kepeä ja helppo kirja. Viihdyttävä.

Dolly Alderton on palkittu englantilainen kirjailija ja toimittaja. Aldertonin omaelämäkerrallinen Kaikki mitä tiedän rakkaudesta -teos sai National Book Awardsin vuoden omaelämäkerran palkinnon vuonna 2018.

Amanda Palo – Outoja kaloja

Voi vitsit, miten osaisin kiteyttää sen fiiliksen, joka mulle tuli Amanda Palon Outoja kaloja -kirjaa ahmisessani? En meinannut malttaa nautiskella tekstejä, kun halusin edetä vielä seuraavaan ja seuraavaan juttuun. Luin tän ensin ahmien, sitten toka kerran hitaammin jolloin tajusin, että tässä voisi olla useampia kerroksia yksittäisten tarinoiden lisäksi, osa tarinoista tuntuu punoutuvan yhteen muodostaen siten isomman kokonaisuuden.

Tämä lyhytproosateos oli mulle teos ymmärretyksi tulemisesta, hapuilemisesta, epävarmuudesta, herkkyydestä ja rohkeudesta. Isoja ja pieniä asioita. Ihana lukea välillä jotain näin nopeasti luettavaa, ahmittavaa.

Ja vitsit mikä kansi! Ihan uskomattoman kaunis.

Amanda Palo on näyttelijä, teatterintekijä ja feministi. Hänen esikoisnäytelmänsä oli seksuaaliväkivaltaa käsittelevä monologi Kilari, joka kiersi Suomessa ja Venäjällä kahden vuoden ajan. Outoja kaloja on Palon esikoisteos.

Yoko Ogawa – Muistipoliisi

Muistipoliisi oli harmonien ja rauhallinen, surumielinen ja vähän ahdistavakin kirja saaresta, jossa muistaminen on kiellettyä. Teoksessa eletään maailmassa, jossa kielletään ihan tavallisen oloisia asioita: esimerkiksi ruusut, kartat, hatut ja linnut. Kaikki kielletty katoaa tai tulee hävittää ja sitten unohtaa. Useimmilta unohtaminen käy itsestään, mutta kaikki eivät unohda.

Kirjan päähenkilö on saarella elävä nuori kirjailija joka saa tietää, että hänen kustannustoimittajansa on yksi niistä harvoista, joka ei unohda. Ne, jotka muistavat, joutuvat esittämään etteivät muista ja elämään jatkuvan pelon vallassa peläten paljastumista – saarta hallitseva muistipoliisi valvoo, että kaikki kielletty hävitetään ja unohdetaan eikä kukaan tiedä miten käy, jos paljastuu muistipoliisille. Kirjailija päättää riskeerata kaiken ja piilottaa kustannustoimittajan taloonsa, sillä mitä tapahtuu, jos sanat katoavat?

Kirjan teemat (totalitarismi, sensuuri ja valvonta) ovat selkeitä, mutta lukijalle jää paljon yksityiskohtia pähkäiltäväksi: miksi saaren asukkaiden pitää tuhota kaikki kielletty itse? Onko katoavat asiat vain vertauskuvia? Kumpi on kauheampaa: unohtaa vai muistaa?

Upposin tähän dystopiaan täysin ja mietin, miten kylmäävän helposti ihminen sopeutuu myös kamaliin tilanteisiin, etenkin kun ei ole, tai tunnu olevan vaihtoehtoja.

Yoko Ogawa on yksi Japanin arvostetuimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut yli 40 teosta joista tunnetuin, Professori ja taloudenhoitaja, on julkaistu myös suomeksi.

Kazuo Ishiguro – Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko kertoo ihmisyydestä, yksinäisyydestä ja rakkaudestakin. Se sijoittuu lähitulevaisuuteen ja sen kertojana on huippuälykäs robotti, keinotekoinen ystävä Klara. Klaran tehtävä on toimia ystävänä nuorelle Josie-tytölle, jota hän yrittää parhaansa mukaan auttaa.

Eletään maailmassa, jossa lapsia geenimanipuloidaan jotta heillä olisi edessään hyvät tulevaisuudennäkymät huippuyliopistoineen. Geenimanipulointi ei kuitenkaan ole riskitöntä. Josien siskolle on käynyt jotain aiemmin, joten kaikki perheen toiveet ja haaveet kohdistuvat nyt Josieen. Klaran tehtävä on auttaa Josieta kaikessa. Samalla keinoystävä oppii ihmisten elämästä ja ihmisyydestä paljon – lukijalle tämä näyttäytyy välillä hieman naiiveina huomioina, mutta sen ymmärtää, kun muistuttaa itseään, että kertojana on robotti, ei ihminen.

Kirjaa voi luonnehtia genreltään spefiksi, eli spekulatiiviseksi fiktioksi. Jäin tämän luettuani miettimään, että voikohan tulevaisuudessa siirtää rakkaimpansa ominaisuudet robottiin? Ja että tuleekohan tekoälyt luomaan uskontoja tai ideologioita?

Kazuo Ishiguro on japanilaissyntyinen britti. Hän nousi suuren yleisön tietoisuuteen teoksillaan Pitkän päivän ilta sekä Ole luonani aina, joista on molemmista tehty elokuvat. Vuonna 2017 Ishigurolle myönnettiin kirjallisuuden Nobel.

Kira Poutanen – Surun kartta

Kira Poutasen Surun kartta oli surullinen ja kaunis teos. Luihin ja ytimiin menevä kertomus kivusta, yli sukupolvien periytyvistä traumoista, surusta, koti-ikävästä ja syntymästä.

”Syntyvä lapsi on ihme, mutta mitä tapahtuu, kun vaikea synnytys herättää äidin ruumiissa muistoja, jotka ovatkin ehkä jonkun toisen.”

Tarina etenee lyhyinä kappaleina ja vaikka se välillä meinaa musertaa sydämen, tekevät lyhyet kappaleet surullisesta kirjasta eteenpäin soljuvan.

On Pariisi, synnytyssairaala ja koti. Kipua ja surua, jota ymmärtäväinen puolisokaan ei oikein tajua. Lohduttaa vain, että nythän kaikki on hyvin, kaikki ovat hengissä. On vähän Helsinkiä, isoisän muistot rintamalta ja se, miten kokemukset ja muistot vaikuttivat myös kotiin jääneisiin.

Pidin tästä teoksesta. Se vei lähemmäs jotain, mitä en ole kokenut. Kuljetti kaiken epätoivoisen kivun ja surun läpi varmoin ottein ja sai ymmärtämään tätä tarinaa. Hurjan koskettava ja surullinen. Lisäksi kansi on todella kaunis ja kirjan nimi mielestäni onnistunut ja kuvaava, se kiteyttää kaiken.

Olen lukenut Kira Poutaselta aiemmin ainakin Ihana meri -teoksen (2001) ja kirjailijan teosten kansia googlailtuani olen melko varma, että olen lukenut myös Katso minua! -kirjan. Kira Poutanen on Pariisissa pitkään asunut kirjailija, suomentaja ja käsikirjoittaja, joka on työskennellyt myös toimittajana ja näyttelijänä. Hänen esikoisromaaninsa Ihana meri palkittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2001.

Anni Lötjönen – Loppuunpalamaton

Anni Lötjösen Loppuunpalamaton tuntuu tosi tärkeältä teokselta. Haluan suositella tätä myös siksi, että oon juuri se tyyppi, joka valitsee kirjan kannen perusteella jos ei tiedä siitä muuten mitään – ja tämän kansi on sellainen, että en olisi kiinnittänyt teokseen mitään huomiota, jos sitä ei olisi erikseen suositeltu mulle. Onneksi luin tämän! Myös kirjan takakansiteksti jätti mut kylmäksi ja kirjan luettuani mietin, ettei takakansi vastannut sitä, mitä tämä kirja mulle antoi – jos ajattelit samoin, kannattaa antaa tälle mahdollisuus.

Loppuunpalamaton on kirja kolmekymppisen koulunkäyntiavustajan elämästä. Kirja kertoo ystävyydestä, kaveriporukan illanvietoista, ihanalta näyttävistä ulkomaanmatkoista ja siitä, miten ei-niin-toimivaan parisuhteeseen saattaa jumahtaa, kun ei osaa ja uskalla olla yksin.

Se kertoo uupumisesta kutsumustyössä ja hitaasta palautumisesta. Siitä, ettei kukaan meistä ole loppuunpalamaton.

Teos on fiktiota, mutta kimmoke kirjan kirjoittamiseen on syntynyt Lötjösen omista uupumiskokemuksista. Hän on työskennellyt sosiaalialan lähihoitajan erityisnuorisotyössä 15 vuoden ajan. Tämä voinee toimia vertaistukena uupuneille ja palautumista läpikäyville, alasta viis. Teos muistuttaa, ettei kenenkään ihmisarvo ole kiinni siitä, onko kykeneväinen töihin.

Anni Lötjönen on punkbändi Huoran laulajana tunnettu entinen sosiaalialan ammattilainen. Loppuunpalamaton on Lötjösen esikoisromaani.

Brit Bennett – Mikä meidät erottaa

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa kertoo Stellan ja Desireen, identtisten kaksosten, elämästä. He ovat syntyneet 1930-luvulla yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin, jonka asukkaille on tärkeää, että hipiä on mahdollisimman vaalea. Kaksosten elämä erkaantuu varhaisessa vaiheessa aikuisuuden kynnyksellä kun toinen sisarista päättää alkaa elää elämäänsä valkoisena ja toinen taas saa lapsen mustan miehen kanssa. Tämä on vaaleahipiäisille ruskeille kaksosille heidän elämänsä tienhaara, kohta, jossa heidän tarinansa lähtevät vastakkaisiin suuntiin.

Ajattelin ensin kirjan käsittelevän rasismia sen tutuimmasta näkökulmasta, mutta kirja käsitteleekin kolorismia, sisäistettyä rotuvihaa ja sitä, miten valkoinen ylivalta vaikuttaa poc:ien elämään – myös heidän omissa yhteisöissään. Tämä on todella tärkeä näkökulma rasismikeskusteluun. Bennett tuo näkökulman esille humaanisti, mutta terävästi.

Kirja kertoo perheistä, sukupolvista, salaisuuksista, sulautumisesta ja toivosta ja muutoksesta. Lainaus kirjasta (s.199):

”Aluksi valkoisesta meneminen oli tuntunut niin mutkattomalta, ettei hän voinut käsittää, miksi hänen vanhempansa eivät olleet sitä tehneet. Mutta hän oli silloin vielä nuori. Ei ollut vielä ymmärtänyt, miten kauan kestää muuttua toiseksi ihmiseksi, miten yksinäistä on elää maailmassa, jota ei ole itselle tarkoitettu.”

Lahjakasta Bennettiä on jo nyt verrattu mm. Toni Morrisoniin. Häneen on viitattu aikamme kiehtovimpana nuorena kirjailijana. Jotain kertonee myös se, että Mikä meidät erottaa -kirjan oikeuksista tappeli 17 (!!) yhtiötä. Oikeudet voitti HBO ja nyt kirjasta ollaan tekemässä sarjaa. TIME, BBC ja The Times Book Review valitsivat kirjan ilmestymisvuonna (2020) yhdeksi parhaista.

Anni Ihlberg – Ilonpilaaja

Anni Ihlbergin kirja vei mut vauhdilla ala-asteelta yläasteelle ja lukioon. Tahti oli alusta alkaen hengästyttävä ja tiivis ja vaikka kirjan tarina ei ole mun tarina, tunnistan, että jollain tapaa kuulun tähän tarinaan. Tässä oli niin paljon tuttua. Esimerkiksi kuvaus siitä, miten yksien juhlien missaaminen lukioikäisenä saattoi merkitä pitkäksi aikaa ulkopuoliseksi jäämistä, tuntui niin todelliselta ja tutulta. Tätä lukiessani näin ihan älyttömän tapahtumarikkaita unia ja muistin nuoruudestani asioita, joita en ollut miettinyt vuosiin. Se oli yhtä aikaa hengästyttävää sekä hyvällä että huonolla tavalla. En voinut olla miettimättä, että kuinkahan paljon teoksessa on kirjailijalle itselleen omakohtaista.

Tämä oli mulle teos porukkaan kuulumisesta, epävarmuuksista, kasvukivuista, ulkopuolisuudesta, tyttöydestä ja ystävyydestä. Naiseuden ahtaasta määritelmästä.

Anni Ihlberg on espoolaislähtöinen, sittemmin helsinkiläistynyt dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen opiskelija Teatterikorkeakoulusta. Jalkapalloa harrastava Ihlberg on taideopiskelujen ja kirjoittamisen lisäksi työskennellyt lasten ja nuorten kanssa. Ilonpilaaja on hänen esikoisromaaninsa.

〰️

Näiden lisäksi haluan vielä mainita, että pidin Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -kirjasta, jonka tosin itse kuuntelin äänikirjana. Vaikka teos toimi loistavasti äänikirjana, toivoisin, että mulla olisi siitä fyysinen teos, johon palata.

Onko teillä mielessänne kirjasuosituksia? Oletteko lukeneet tänä vuonna jotain, mikä on jäänyt erityisesti mieleen? Otan tosi mielelläni suosituksia vastaan! Toivottavasti näistä on iloa kirjavinkkeinä niin itselle kuin joululahjoiksikin. :)