Löysin vuosi sitten tähän aikaan aloittamani postausluonnoksen ja hymyilytti, kun se tuntuu niin kovin kauan sitten kirjoitetulta. Todelta, mutta sopivan etäiseltä silti.
Olin kirjoittanut vuosi sitten marraskuussa vuodesta 2019 näin:
”Jos tätä vuotta koettaisi kiteyttää yhteen lauseeseen, sanoisin että myrskyisä. Vaikkei se ehkä ole edes näkynyt ulospäin, niin rehellisesti sanottuna on kyllä ollut melkoinen vuosi. Mutta toisaalta, mä tykkään myrskyistä! Ne selkeyttää ja niiden jälkeen tulee tyyntä ja pouta tuntuu entistä ihanammalta.
Joskus vuoden alussa päätettiin Henriikan kanssa että tän vuoden teema on ”mitä välii kaikki”. Ei sellaisella fuck you keskarit pystyssä -asenteella vaan sellaisella nyt keskityn siihen mitä teen ja siihen mikä tuntuu musta oikealta enkä ajattele sitä, mitä joku muu ajattelee mun tavasta elää. Se on ollut ihan tosi tärkeää ja opettavaista, aika rankkaakin välillä. On joutunut ja saanut tarkastella omaa elämää ja valintojaan suurennuslasin kanssa. Opin koko ajan lisää itsestäni ja välillä on hassua myöntää, että ei hitto, tuosta asiasta oon aina motkottanut ihan turhaan vaikka kaikki avaimet sen muuttamiseen on mun omissa käsissäni.
On kivaa, että oppii koko ajan lisää – välillä se on myös tosi hankalaa, kun pitää olla valmis myöntämään itselleen ja muille että on ollut väärässä tai että ei enää ajattelekaan jostain asiasta samalla tapaa kuin ennen.
Muistin vähän aikaa sitten yhden hassun lauseen, joka ei asiayhteydestä irrotettuna tietystikään kerro kaikkea, mutta tuntui silloin kamalalta ja nyt tosi helpottavalta. ”Sä oot muuttunut, sä et oo enää sama tyyppi” oli joskus valtava loukkaus (etenkin, kun olisin nuorena niin halunnut miellyttää tätä argumentoijaa) ja tuntuu nyt helpottavalta. Onneksi en ole. Onneksi me kaikki muututaan koko ajan ja onneksi me ei olla samoja tyyppejä kuin joskus oltiin.
Viime vuonna tähän aikaan vuodesta olin tosi ahdistunut ja rikki siitä työmäärästä, jonka olin optimistina ajatellut handlaavani. Onneksi tajusin silloin, että mun on itse muutettava jotain aika oleellisia asioita arjessani, eikä vain toivoa, että asiat joskus muuttuisivat ja tyytyä kohtaaloni.”
Tätä vuotta miettiessä teksti olisi kokonaisuudessa tosi erilainen, mutta allekirjoitan pohdintani vuodesta 2019 edelleen ja mietin, miksen koskaan julkaissut tätä tekstiä. Asioihin on tietysti helpompi palata kun niihin on saanut vähän etäisyyttä ja ehkä juuri siksi tämän julkaiseminen nyt, vuoden jälkeen, tuntuu helpommalta. Viime vuosi oli melkoinen, mutta nyt, kun sen voi laittaa isompaan mittakaavaan, se tuntuu todella oleelliselta ja tärkeältä. Kaikessa myrskyisyydessään kasvattava ja selkeyttävä vuosi.
Tämä vuosi on ollut tosi erilainen, kaikille meistä, hyvässä ja pahassa. Mulle on tehnyt hyvää rauhoittaa arkea, olla enemmän kotona ja vähemmän menossa. Kevät ja staying home club -meno ei tuntunut pahalta hetken ihmettelyn jälkeen, koska oman elämänrytmin rauhoittamiselle oli ollut jo pitkään tarve. Totta kai kotona vietetyn kevään ihanuuteen on vaikuttanut ihan älyttämän paljon se, että olen saanut viettää sen vastarakastuneena toiseen tutustuen ja uudenlaista arkea jakaen. Se on ollut ihan älyttömän suloista ja onnekasta. Tämä vuosi olisi ollut ihan erilainen, jos en olis alkuvuodesta tavannut ihmistä, jonka kanssa haluan nyt jakaa kaiken.
kuvat: Linda Lehtovirta
Olen oppinut itsestäni taas ihan uusia puolia ja käynyt tosi isoja keskusteluja. Tajunnut haluavani asioita, joista en ole koskaan haaveillut ja joita en ole tähän mennessä pitänyt edes haluttavina. Se on tuntunut hassulta, mutta ehkä se, että muuttaa mieltään kertoo siitä, että on oppinut jotain uutta. Nähnyt asioissa uusia puolia.
Viimeisten vuosien aikana olen miettinyt paljon sitä, että voisinko olla onnellinen, vaikken koskaan saisi perhettä tai lapsia, joista olen aina jollain tapaa haaveillut. Olen miettinyt, voisinko perustaa perheen, vaikkei oikeanlaista kumppania löytyisi. Olisiko musta äidiksi yksin tai sellaisessa järjestelyssä, jossa toinen vanhempi ei olisi kanssani parisuhteessa? Mitä, jos en voikaan jostain syystä saada biologisia lapsia? Voinko olla onnellinen, vaikka eläisin yksin, enkä löytäisi kumppania rinnalleni?
Olen myös miettinyt, uskonko elämän mittaiseen parisuhteeseen tiedostaen niin monien liittojen päätyvän eroon ja siihen, että maailmassa ylipäätään olisi vain yksi ainut oikea ihminen – ja jos uskon, uskonko siihen, että löydän hänet? Ei, en usko että maailmassa olisi vain yksi oikea tyyppi jokaiselle, mutta uskon siihen, että when you know you know. Uskon, että on ihmisiä, jotka sopivat hyvin toisilleen ja saavat toistensa parhaat puolet esille. Uskon, että on oikeita tyyppejä. Uskon, että parisuhde voi kantaa läpi elämän ja että se voi olla mitä ihanin asia – ja uskon, että sellainen ei ole kaikkia varten. Ja se on ihan tosi ok.
En ehkä ollut tullut pohdinnoissani mihinkään varsinaiseen lopputulokseen, mutta olin varmaan saavuttanut niiden kanssa jonkinlaisen rauhan, koska vaikkei mulle ehtinyt muodostua selkeitä vastauksia, aiemmin pohtimani asiat eivät huoleta mua enää. Uskon täysin siihen, että voi elää hyvää ja täyttä elämää ihan minkä tahansalaisia polkuja edeten; ei siihen tarvita puolisoa tai perhettä tai mitään muutakaan sellaista, jota meiltä usein odotetaan. Mutta tiedostin, että mulle ne tuntuvat tärkeiltä asioilta.
On aivan häkellyttävän ihanaa, että mun elämässä on ihminen, jonka kanssa voin haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta ja miettiä yhdessä, miltä meidännäköinen elämä näyttää. Se tuntuu ihan älyttömän ihanalta.
