Ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että meistä tuli ystäviä Marin kanssa. Meidän blogit siirtyi aikoinaan yhtä aikaa Indiedaysille ja niissä yhteyksissä törmättiin toisiimme kyllä, mutta ei alkuun oltu moikkauksia enempää tekemisissä toistemme kanssa. Ulkoisesti vaikutti, ettei meillä ehkä olisi paljoa yhteistä ja elämäntilanteetkin olivat ihan erilaiset – mutta aika on osoittanut ihan muuta.

Mun eka kunnollinen muisto Marista on selvä: oli yksi työreissu, jonka aikana Mari uskoi mulle ihan älyttömän isolta tuntuneen salaisuuden; hän oli raskaana, eikä sitä tiennyt silloin vielä lähestulkoon kukaan. Huh!

Mari oli joutunut juoksemaan lounasravintolan vessaan ja myöhemmin kotimatkalla junan vessaan raskauspahoinvoinnin takia ja oli ajatellut että joko tajusin heti mistä on kyse tai pidin häntä outona oksentamisesta punaisten silmien vuoksi ja päätti kertoa totuuden. Mun epäilykseni eivät olleet heränneet, mutta niin ison salaisuuden uskominen tuntui tosi spesiaalilta.

Mulle jäi myös mieleen se, miten Mari puolusti mua ja kolleegaamme tuolla samaisella työreissulla, kun työkuviossa ei meinattu toimia oikeudenmukaisesti. Ihailen tuota piirrettä ihan älyttömästi; vaikka Marilla itsellään olisi kuviot kunnossa, hän ottaa asiakseen puolustaa sitä, jota kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

En tiedä tarkalleen missä vaiheessa kaveruutemme syveni ystävyydeksi, mutta muistan olleeni innoissani siitä, että sain elämääni uuden kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa oli helppo jakaa blogitöihin liittyvät mietteet ja tutustua siinä samalla muutenkin toiseen. Pikkuhiljaa sitä huomasi ne muutkin yhdistävät tekijät ja yhtäkkiä tajusin, että hitsit millaisen tyypin olenkaan saanut elämääni.

Olen oppinut Marilta paljon; en enää suhtaudu moneenkaan asiaan niin mustavalkoisesti tai naiivisti kuin ennen ja olen saanut perspektiiviä asioihin, joiden suhteen olen aiemmin ajatellut kapeasti. Ihailen sinnikästä, aitoa, oikeudenmukaista, kuplivaa, rehellistä ja viisasta ystävääni paljon, enkä aina ymmärrä, miten hän handlaa kaiken ja jaksaa oman kiireensä keskellä olla läsnä ja ilahduttaa läheisiään. Tiedän, että jos tulisi ihan millainen tahansa hätä, Mari olisi paikalla auttamassa.

kuvat: Henna / Coco Sweet Dreams 

Vaikka olemmekin jossain asioissa tosi erilaisia ja meillä on omat mielenkiinnonkohteemme ja juttumme, en tiedä ketään, joka ymmärtäisi mua yhtä hyvin. Välillä se on raivostuttavaakin, kun toinen tietää mielenliikkeet silloinkin, kun ei haluaisi myöntää niitä itselleenkään.

Kun sain reilu puolitoista vuotta sitten tietää, että sain töitä Helsingistä, Mari oli paikalla. Oltiin syömässä isolla porukalla kun sain puhelun tulevalta esimieheltäni ja iloittiin koko porukalla hyvistä uutisista. Kotiin päästyäni purskahdin lohduttomaan itkuun, sillä pelkäsin, että muuton myötä tiivis ystävyyssuhteemme saattaisi muuttua, laimeta tai unohtua. Tiesin, että Mari mietti samaa, vaikka olikin kannustanut mua hakemaan tuota työtä ja omassa mielessään arvellut, että tulisin saamaan työn.

Onneksi tämä reilu puolitoista vuotta on osoittanut päinvastaista. Puhelimeni piippaa viestiä tuon tuosta ja kun ei voi nähdä arkena, voi soitella maratonipuheluita samalla kun hoitaa omia arkiaskareitaan. Toki me nähdään usein blogeihimme liittyvissä palavereissa ja menoissa, mutta on tärkeää muistaa varata yhteistä aikaa niinkin, etteivät työt liity yhdessä olemiseen mitenkään. Siksipä tämän kesän yhteinen leffailta, yöajelut, festariseikkailut ja metsäretket ovat tehneet mut tosi onnelliseksi.

Olen viime päivinä ja kuukausina pohdiskellut blogia aika paljon, sillä mulle tuli tänä keväänä täyteen 10 vuotta bloggailua. Tässä touhussa on niin paljon puolia, sekä hyviä että huonoja, mutta kaikista siisteintä on ehdottomasti uudet ystävät, jotka tämän touhun kautta ovat löytyneet. Mari on yksi niistä. Kiitos että oot olemassa. ♥