Mats-Eric Nilsson – Petos Lautasella WSOY 2008
Kaikki terveellisemmästä ja puhtaammasta ruuasta kiinnostuneet, lukekaa tämä kirja. Lukekaa myös toinen lempparini, Noora Shinglerin Marjoja & Maskaraa sekä Mats-Ericin toinen teos, Aitoa ruokaa. Olen saanut mielettömän paljon tietoa irti näistä kirjoista. Kirjoitin Petos lautasella -kirjan luettuani kirjaesseen opintojani varten ja ajattelin julkaista sen täällä hieman lyhennettynä ja mukautettuna. Essee on kirjoitettu kestävän ja muita kunnioittavan liiketoiminnan näkökulmasta liittäen kirjan sisältöä myös omiin arkipäiväisiin valintoihini. Merkkailin lähteitä vain sivunumeroin, sillä viittaan tekstissäni vain tähän kirjaan oman tietämykseni lisäksi. Osa tiedoista olikin tietysti tuttuja jo valmiiksi muista lähteistä, mutta näin voitte itse lukea lisää jos jokin tietty juttu jää mietityttämään.
Ajatuksiani kirjasta:
Olen pitänyt itseäni nirsona ja kranttuna ruoan suhteen, mutta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, etten olekaan ainoa. Se, että minua ällöttää e-koodein kyllästetyt vanukkaat, aspartaamilla makeutetut kevyttuotteet ja makkarat, joissa on enemmän vettä ja jauhoja kuin lihaa, onkin ihan normaalia, en ole ainoa. Onneksi lisäaineettomuus ja puhdas ruoka ovat nousevia megatrendejä.
Mats-Eric Nilssonin Petos lautasella herättää suuria tunteita ja sai minut pohtimaan kieroutunutta elintarviketeollisuutta. Elintarviketeollisuudessa ei juuri pelätä johtaa kuluttajaa harhaan tai leikkiä sanamuotojen kanssa niin, että ostajaa ei varsinaisesti huijata, mutta melkein. Kun ruokaa tehdään mahdollisimman halvalla, on pakko ottaa avuksi lisäaineet, jotta ruuan makua saataisiin parannettua, ulkonäköä kohennettua ja kestävyyttä pidennettyä. Mutta kuka tahtoo syödä omenoita, jotka ovat vuoden vanhoja?
Melkoinen kemikaalicocktail
Teollistuneissa maissa asuvat ihmiset syövät 6-7kg lisäaineita vuodessa, millainen kemikaalicocktail näistä lisäaineista mahtaa syntyä? Vaikka suurin osa lisäaineista on todettu turvallisiksi maailmanlaajuisesti, esimerkiksi EU:ssa on muutamia sallittuja lisäaineita jotka on kielletty jenkeissä. Esimerkiksi paljon puhutut atsovärit olivat Suomessa ja Ruotsissa ennen EU:hun liittymistä kiellettyjä, sillä atsovärien on todettu aiheuttavan allergisia reaktioita. EU-komissio kuitenkin katsoi, ettei Suomessa ja Ruotsissa voida kieltää värejä terveysriskeihinkään vedoten, koska ne ovat sallittuja muissa EU-maissa. (s. 23) Allergiaa aiheuttavat väriaineet sallittuja? Värjäämistapoja on niin monia, että tuntuu karmealta, että ne, jotka allergisoivat tutkitusti, voidaan sallia. Ei vaikuta kovin läpinäkyvältä ja kestävältä toiminnalta kuluttajan näkökulmasta.
On myös hyvin hämmentävää, että aromeja ei tarvitse EU-säädösten mukaan eritellä pakkausselosteessa. Riittää, että selosteessa mainitaan ”aromit”, oli tuotteessa sitten käytetty kahta tai useampaa aromia. Aromeja on yli 4500 ja niiden tarkoituksena on vahvistaa ruoan makua kun se on teollisen prosessin aikana laimentunut. Toisinaan niiden tarkoitus on jopa jäljitellä alkuperäistä makua, kun tuotteessa ei sitä muuten olisi. (s.25) On hämmentävää, millaisia asioita kuluttajilta salaillaan ja miten yksittäisten kuluttajien ihmetys ei tee asioille vielä yhtään mitään. Vaikka näiden päätösten taustalla on tietysti iso joukko ihmisiä ja ihan erilaisia organisaatioita kuin yksittäiset yritykset, en voi olla miettimättä yksittäisten yrittäjien vastuuta. Onko vastuullista ja kestävää yrittäjyyttä, jos käyttää tai myy aineita, joita ei tarvitse määritellä kuluttajalle sen tarkemmin? Onko vastuullista käyttää aineita, jotka olivat ennen kiellettyjä ja nyt sallittuja vain siksi, että ne ovat muuallakin EU:ssa?
Kuluttajana se tuntuu melkoisen hämmentävältä ajatukselta. Vaikka yksittäinen lisäaine olisi näennäisesti turvallinen, ei ole vielä riittävästi tutkimustietoa siitä, miten keinotekoiset aineet käyttäytyvät elimistössämme kun ne sekoittuvat keskenään ja kun niitä käytetään useita vuosia. Muutamia kymmeniä vuosia sitten lisäaineita ei käytetty lähellekään samoja määriä, mitä nyt.
Mihin lisäaineita tarvitaan?
Mihin lisäaineita ja kaikkea tätä kuluttajan vedättämistä sitten tarvitaan, jos ennenkin on pärjätty ilman? No, rahan tekemiseen tietysti. Lisäaineilla kyllästetty ruoka on halpaa, säilyy pitkään ja sitä on nopea valmistaa. Aidot raaka-aineet maksavat lisäainehuttuun nähden mielettömästi eivätkä ne edes säily kauaa. Tietenkään kaikki lisäaineet eivät ole pahasta, mutta suurin osa e-koodeista on turhaa, kemiallisesti tuotettua huttua, jotta kuluttaja ei tajuaisi miten vähän oikeita raaka-aineita heidän ruokaansa on käytetty. Tavallinen kuluttaja ei osaa eikä usein edes jaksa perehtyä pitkiin ja pienellä printattuihin pakkausselosteisiin, joten he eivät usein tiedä, mitä todellisuudessa ostavat.
Petos lautasella on pelottavaa luettavaa. Etenkin, jos ei ole aiemmin perehtynyt elintarviketeollisuuden toimintatapoihin ja puhtaaseen ruokaan. Minulle osa asioista oli tuttua, sillä olen aika tiedostava kuluttaja, mitä elintarvikkeisiin tulee. Lisäaineiden käyttöä perustellaan usein pilaantumisen estolla, vaikka painossa mitattuna säilöntäaineiden ja hapettumisen estoaineiden osuus kaikista käytetyistä lisäaineista on vain 1% luokkaa. (s. 20) Yleensä lisäaineilla pyritään vaikuttamaan makuun, ulkonäköön, rakenteeseen tai johonkin muuhun, mikä on hävinnyt teollisen prosessin aikana.
Vastuu kuluttajalla
Nilsson tuo esille ajatuksen siitä, että elintarviketeollisuus huijaa kuluttajaa. Mitä ihmeellisimmät tuotenimet, sekavat ja pienellä kirjoitetut pakkausselosteet, hämmentävä mielikuvamarkkinointi ja harhaanjohtavat mainoslauseet. On tavallaan surullista, että kuluttajat sulkevat silmänsä eivätkä lue pakkausselosteita, mutta toisaalta ymmärrän – siitä on tehty äärimmäisen hankalaa. Lisäksi lisäaineisiin ja prosessoituihin ruokiin perehtyminen vie aikaa ja vaatii pitkäjänteistä tarkastelua ja omien ostotottumusten kyseenalaistamista. On tylsää, että vastuu jätetää kuluttajalle, eikä elintarviketeollisuus kanna itse vastuuta. Onneksi erikoistuminen kannattaa aina, ja nyt pientuottajat ja mahdollisimman puhdasta ruokaa myyvät yritykset ovat saaneet huimasti medianäkyvyyttä.
Kirjaa lukieassa alkaa mietityttää, että ovatko monet ihmiset todella niin tottuneita epäaitoihin makuihin, etteivät edes kaipaa aitoja makuja, saatikaan tunnista niitä? Eihän kuluttaja tällöin olekaan kiinnostunut tuoteselosteesta. Lisäksi kuluttajia johdetaan harhaan EI OO -markkinoinnilla. Purkin kylki saattaa olla täynnä ei oota: ei lisättyä sokeria, ei aromivahventeita. Purkkia tarkastellessa tuotteesta löytyy kuitenkin keinotekoinen makeutusaine, säilöntäaine, emulgointiaine… Minusta tämä on kuluttajan harhaanjohtamista, vaikka tietysti on oletusarvoista, että tiedämme itse mitä ostamme ja että osaamme itse kyseenalaistaa mainonnan luomia mielikuvia.
Jännittävää, että samaa kuluttajien huijaamispeliä pelataan myös kosmetiikka-alalla. Olen ollut tietoinen tästä jo jonkin aikaa sillä luen alalle erikoistuneita blogeja ja mm. tuossa Marjoja & Maskaraa -opuksessa on paljon tietoa aiheesta, mutta sain tästä taas muistutuksen hetki sitten. Olen vastikään kuullut ja lukenut muun muassa firmoista, joiden shampoilla ei ole muuta eroa kuin etiketti ja tuoksu. Väärentämistä ja kuluttajan huijaamista siinä missä elintarviketeollisuuden monimutkaisempi ja vaikeammin ymmärretävämpi huiputus. On myös pelottava ajatus, että samoja lisäaineita käytetään sekä shampoossa että salaatinkastikkeessa – mikä ihme niiden merkitys voi olla, jos ne sopivat noin erilaisiin käyttötarkoituksiin?! Jos kyseessä ei ole jokin todella luonnollinen lisäaine, olen ymmälläni. Myös terveysvaikutteiset elintarvikkeet hämmentävät – voivatko nämä funktionaaliset elintarvikkeet todella toimia esimerkiksi vatsaongelmiin, jos ne ovat täynnä lisäaineita, sokeria ja muuta huttua?
Vaikka olenkin tiedostava ja tarkka ruokaostoksilla, opin tämän kirjan lukemisesta paljon. Nyt on vihdoin aika jättää karkit, jätskit ja halpissipsit kauppaan. Nämä ovat luonnollisesti olleet heikoin kohtani, vaikkakin oikean ruoan suhteen olen ollut pitkään megatarkka. Tuntuu myös hivenen surulliselta, että tavallisen arjen keskellä syön huonoimmiten juuri kesken opiskelujen – juuri silloin, kun ihminen tarvitsee eniten energiaa! Einesruoista sitä ei saa kunnollisessa muodossa. Pitäisi siis alkaa panostaa eväisiin ja valita yhä useammin se niukka salaattipöytä niiden iänikuisten pakasteseitien sijaan. Huomaan voivani paljon paremmin silloin, kun en herkuttele kaupan hurutuotteilla. Huomaan eron selkeimmin ihoni kunnossa, joka on herkkä reagoimaan esimerkiksi siihen mitä syön.
Onko joku teistä lukenut samoja kirjoja tai pohtinut samoja asioita?
