Vastuullisuus ei kiinnosta

/// lifestyleTags: , , , ,

Tämä teksti on alunperin työpaikkani Sugarin maaliskuun uutiskirjeen pääkirjoitus (uutiskirjeen voi tilata tämän sivun alalaidasta, jos haluat saada nelisen kertaa vuodessa kivaa luettavaa – me uskotaan uutiskirjeissäkin zero waste -meininkiin, eli emme spämmää roskaa). 🍒

Vastuullisuus ei kiinnosta

On toiveita herättävää ja innostavaa, että kaikki haluavat nyt puhua vastuullisuudesta. Mutta kun blogimailini täyttyy tiedotteista, joissa jokin isossa mittakaavassa mitätön teko on naamioitu vastuullisuudeksi (“Broilerinfileet sujahtivat ekologisempaan sinkkupakkaukseen – 54% vähemmän muovia!” ja lisäksi tiedote tietysti iloisesti hehkuttaa, että broilerin suosio ei näytä hiipuvan suomalaisten keskuudessa), alkaa ärsyttää. 

On hienoa, että uusien tuotesarjojen päästöjä kompensoidaan ja uutuustuotteita pakataan kierrätettävissä oleviin pakkauksiin (tai peräti kierrätysmateriaaleista valmistettuihin!), sillä on kiire tehdä parempia tekoja ja kaikki paremmat teot lasketaan, mutta isojen yritysten isolla rahalla viestityt ja mainostetut pikkuteot pistävät mietteliääksi. Eikö kukaan uskalla keskittyä olennaiseen, tehdä jotain isompaa? Kyseenalaistaa, että onko jokin tuote, keksintö tai brändi jo kenties aikansa elänyt ja muuttunut tarpeettomaksi tässä ajassa? Mitä jos yksittäisten “sinkkupakkausten” ja näennäisen muovin vähentämisen sijaan keskityttäisiinkin siihen itse sisältöön, tässä tapauksessa broileriin? Tai miten pitäisi suhtautua siihen, että viestitään vihreästi, mutta kuitenkin linjataan, ettei haluta sitoutua toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi


Keskitytäänkö nyt pikkujuttuihin siksi, ettei vielä ole ihan pakko tarttua isompiin linjoihin ja kyseenalaistaa koko tätä vallitsevaa kulttuuriamme? Pistääkö maailmanlaajuinen pandemia meidät vihdoin toimimaan myös vastuullisuustekojen suhteen? 

Politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ei ole uskallettu puhua asioista sillä tasolla, jolla pitäisi, jotta asiat oikeasti muuttuisivat parempaan – on helppo ymmärtää miksi, koska jos puhuisimme asioista kunnolla, joutuisimme kyseenalaistamaan monia ammatteja ja ammattikuntia sekä keksimään kokonaan uusia, sillä ilmastonmuutoksen vuoksi meidän on ennemmin tai myöhemmin pakko. Nyt jylläävä pandemia pakottaa meidät ajattelemaan tätä kaikkea nopeammin, kuin hitaammin etenevän ilmastonmuutoksen takia. Monen elämä on muuttunut parissa viikossa. 

Kaikki vastuu tuntuu olevan kuluttajalla: meidät laitetaan valitsemaan fiksummin, vertailemaan ja kompensoimaan päästömme, mutta miksei yrityksiltä vaadita yhtään mitään? On absurdia, ettei yrityksiltä esimerkiksi vaadita läpinäkyvyyttä tuotantoketjujen osalta yhteiskunnallisella tasolla, vaan vastuu selvittää asioita jää kuluttajalle. Miten se on mahdollista? Miten tuotantoketjujen avaaminen ja siihen liittyvä läpinäkyvyys voi olla vapaaehtoista? Onneksi jotkut yritykset tajuavat muuttaa suuntaa vastuullisempaan jo ennen kuin on pakko. Makia kertoi hetki sitten tehneensä panostuksia vastuullisemman tuotannon eteen “vaikka se tulee kalliiksi” ja Sushibar+Wine kertoo miten vastuullisuus ulottuu heidän toimintansa jokaiselle osa-alueelle. Ja miten raikkaalta tässä ajassa tuntuukin, kun yritys myöntää, ettei ole vastuullinen

Vastuullisuus ei kiinnosta, jos se tarkoittaa sitä, että kytätään, ostaako joku kaupassa muovipussin tai onko joku vegaaniksi mielletty tyyppi syönyt erehdyksessä voihin leivotun croissantin ja vielä kehdannut raportoida siitä Instagramiin. Tuija Siltamäki kiteytti ajanhenkeä Hesarin haastattelussa osuvasti: “Me olemme hirveän viehtyneitä pieneen kiistelyyn, kun nopealla aikataululla pitäisi tehdä tosi konsensushenkisiä päätöksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja päästöjen vähentämiseksi. YK:n arvion mukaan vuoteen 2050 mennessä voi olla 250 miljoonaa ilmastopakolaista. Riidelläänkö me silloin vielä siitä, saako vanhustentalossa tarjoilla lehmänmaitoa?”

Kaikessa kauheudessaan tämä hankala ja ahdistavakin tilanne ei tunnu ihan täysin toivottomaltakaan. Kuten Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina toimiva Heikki Hiilamo Ylen kolumnissaan toteaa: “Korona voi silti vahvistaa ymmärrystä siitä, että meidän on yhdessä sovittava pelisäännöistä ja toimenpiteistä myös näiden hitaampien uhkien torjumiseksi ja lieventämiseksi. Toivon ja uskon, että edessä on uuden ja kestävämmän globalisaation aika.”

Nothing changes if nothing changes.

·

Mitä sanoisit 20-vuotiaalle itsellesi?

/// lifestyle, muotiTags: ,

Marimekko kysyi multa lähestyvän naistenpäivän kunniaksi, että mitä haluaisin sanoa 20-vuotiaalle itselleni. Kirjoitin lyhyen pohdinnan yhteistyön tiimoilta instaan, mutta teki vielä mieli avata ajatuksia pidemmin tänne blogin puolelle.

kirje 20-vuotiaalle minulle

Vaatteet kuvauslainassa Marimekko-instagram-yhteistyöstä varten 

Mä olin 20-vuotias 9 vuotta sitten, vuonna 2011. Olin silloin pitänyt yhden välivuoden lukion jälkeen – onneksi pidin, se teki tosi hyvää ja opetti paljon – ja olin aloittamassa opinnot korkeakoulussa, josta en ollut ihan varma.

Mulla ei ollut opintoja aloittaessa harmainta aavistustakaan siitä, mikä musta tulis isona ja tuntui, ettei opinto-ohjaajat olleet lukiossa osanneet auttaa kovinkaan paljoa tulevaisuuden suunnitelmien suhteen ellei haaveena ollut ollut joku selkeähkö urapolku lääkäriksi tai toimittajaksi. En oikein usko, että kukaan olisi osannutkaan vinkata töistä, joihin olen päätynyt. Mitenhän hankalaa nykypäivän opinto-ohjaajilla on, kun moni toiselta asteelta valmistuva tulee päätymään elämänsä aikana hommiin, joita ei ole vielä ehkä keksittykään. Miten sellaiseen voi varautua ja valmistautua? Opetetaanko kouluissa tarpeeksi uteliaisuutta ja kokeilemista ja sitä, että on myös ok, ettei vielä tiedä mitä haluaa? Vai pitääkö nykyisin tietää yhä aikaisemmin, miksi haluaa isona, että osaa tehdä oikeat valinnat? Huh, miten stressaava ajatus!

Vaikka olen varsinkin nuorempana ollut melkoinen murehtija vähän kaiken suhteen, taisin osata suhtautua siihen, etten vielä tiennyt mikä musta tulee isona, suhteellisen hyvin. Tosin kaksikymppisenä olin aivan varma, että lähempänä kolmeakymppiä todellakin tietäisin. Hahaa, niinpä niin.

Sanoisin 20-vuotiaalle Idalle, että älä murehdi niin paljoa, ei sun tarvitse vielä tietää minne oot matkalla. Riittää, että oot utelias, tutkit ja kokeilet. Jos joku juttu ei toimi, niin se ei oo vakavaa, suuntaa ehtii ja saa kyllä muuttaa. Mun äidilläni on useampi eri tutkinto ja hän on tehnyt useammalla eri alalla töitä ja se jos mikä on aina inspiroinut mua.

Sen sanoisin 20-vuotiaalle Idalle myös, että uskalla pyydä apua. Sun apua tullaan kaipaamaan myös ja muut auttaa yleensä ihan tosi mielellään, jos vain avaa suunsa ja pyytää. Kiitä. Puhu muista hyvää selän takana ja suosittele hyviä tyyppejä eteenpäin.

Mee sinnekin minne et heti uskaltaisi ja heittäydy hassuihin tilanteisiin. Kokeile edes kerran, ennen kuin päätät, ettei joku juttu ole sua varten. Äläkä luovuta heti; uuden oppiminen vie aikaa ja on välillä tosi raivostuttavaa. Huomasin tämän viime kesän tenniskurssilla ja tajusin samalla myös sen, että itseään ei vie kovin mielellään tuollaisiin tilainteisiin, joissa ei osaa yhtään mitään. Ehkä pitäisi? Se avuttomuuden tunne ja ärsytys siitä, ettei vielä osaa, tekee varmaan aika hyvää lopulta.

ida365 marimekko

kuvat: Linda Lehtovirta

Ja yhden jutun haluaisin vielä sanoa; älä suostu, jos joku vaatii jotain sellaista mikä ei tunnu yhtään oikealta. Äläkä ota sitä henkilökohtaisestik, kun joku kokee uhkana sen, että sä tiedät ainakin mitä et halua tehdä. 

·

Kiitos tosi hyvää

/// lifestyleTags: , ,
kuulumisia

On ollut ihan älyttömän ihana alkuvuosi, kuuluu tosi hyvää. Tuntuu että elämästä tulee koko ajan pikkuisen parempaa. Se tuntuu ihmeellistä ja vähän älyttömältäkin, mut ennen kaikkea älyttömän ihanalta. On ihan hiton onnekas olo, kun saa kokea niin paljon tunteita ja olla niin utelias maailmasta.

Tänään kirjoitan päiväkirjaa ja hääräilen kotona, oon nimittäin ollut mulle epätyypillisesti tosi vähän yksikseni iltoja saati kokonaisia päiviä tämän vuoden puolella ja huomaan et kaipaan yksinään puuhastelua kaiken ihanan sosiaalisuuden rinnalle. Tällainen harmaa aamupäivä on just sopiva yksin kotona puuhailulle, kirjoittamiselle, siivoilulle ja asioiden järjestämiselle. Juon inkiväärillä terästettyä mehua ja toivon etten tuu kipeäksi kun loppuviikosta vähän tuntui siltä. Teen luultavasti siskon kanssa ruokaa myöhemmin tänään ja sit vain lueskelen ja kuuntelen musiikkia ja meen ajoissa nukkumaan. Taidan muuten kuunnella Tame Impalan uutta levyä; se on eka, josta oon jotenkin tosi innoissani tänä vuonna.

Me juhlittiin eilen Asennemedian 5-vuotissynttäreitä ja vitsit oli lämmin ja välitön tunnelma, vaikka porukka on kasvanut viidessä vuodessa isoksi ja voisi olla sellainen fiilis, ettei jengi tuntuisi enää omalta, mutta tuntuu se. Kilisteltiin porukalla viidelle vuodelle ja koko sille upealle jengille, jonka Asenteen perustaja Ulla on tuonut yhteen.

Siitä tulee tänä keväänä 13 vuotta, kun perustin ekan blogin ja itseasiassa tänä helmikuussa 10 vuotta siitä, kun perustin tän nykyisen 365 days with Ida -blogin. Niistä vuosista 4,5 vuotta oon tehnyt yhteistyötä Asennemedian kanssa ja oon ihan hurjan kiitollinen siitä, että Ulla aikoinaan haastoi mut ja Henriikan mukaan ja että me lähdettiin, koska Asenne on paljon muutakin kuin pelkkä blogiagentuuri. Ystäviä, sparraajia ja ammatillinen tukiverkosto, joka on vienyt koko tätä alaa harppauksia eteenpäin ja auttanut kitkemään tytöttelyä, jota naisvoittoinen ala varsinkin alussa sai osakseen.

Oi vitsit. Nyt pistän koneen kiinni ja kirjoitan vielä parit rivit päiväkirjaan ja sit alan hääräillä. Ihanaa viikonloppua tyypit! xx

·