Voi luoja millainen vuosi. Ihmeellinen!

Oon varma, että 2019 jää mun mieleen vuosilukuna, vaikken yleensä muista yksittäisiä päivämääriä tai vuosia mitenkään erityisinä; vuosien ja ajanjaksojen sijaan muistan paljon herkemmin tunteita ja tunnelmia, mutta 2019 vuoden kohdalla tapahtunee poikkeus. Tuntuu että tänä vuonna tapahtui kaikki. (Ja kun kirjoitan noin, tiedän, ettei se todellakaan ole niin ja että joskus vielä ajattelen, että hah, mitähän silloin kuvittelin, mutta siltä musta just nyt tuntuu.)

Viime vuosi on ollut upea, outo, riipaiseva ja välillä vähän raskaskin. Tuon kaiken keskellä on tuntunut siltä että oon ollut enemmän kuin vuosiin oma itseni.

Oon ollut parhaani mukaan läsnä kaikessa, mitä on tullut vastaan. Valoheijastukset talojen seinissä on olleet kauniimpia, oon kuunnellut biisien sanat tarkemmin ja kirjoittanut päiväkirjaa enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä.

Oon ollut rakastettu ja rakastanut. Tuntenut oloni tärkeäksi ja monta kertaa miettinyt, että hitto miten ihania tyyppejä mun elämässä on.

Oon ollut lohduttaja ja lohdutettavana.

Oon opetellut hyväksymään, että on paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa ja muistanut, että on paljon, joihin voin. Tärkeimpänä se, miten suhtaudun asioihin ja ihmisiin.

Sain viime vuonna yhden tosi tärkeän pestin; musta tuli kummitäti suloiselle ja uteliaalle pienelle tytölle.

Opettelin rajojani. Jaksamisen suhteen ja sen, mikä kuuluu mun harteille ja mikä ei. Asioista kieltäytyminen on aina saanut mut empimään, mutta on ollut helpottavaa huomata, että kieltäytymisestä seuraa välillä hyviä asioita; on ollut aikaa olennaisille asioille ja ihmisille. Kuulostaa naurettavan yksinkertaiselta tähän kirjoitettuna, mutta ein sanomisen opettelu on ollut kaikkea muuta. Ein sanominen kivoille asioille ja ihmisille on tosi vaikeaa.

Oon huomannut, etten enää vastaa ”mitä kuuluu?” kysymykseen ”hyvää, mutta kiireistä”, vaikka sekin olisi välillä totta. Tai jos vastaan, saan siitä itseni samantien kiinni ja mietin, että äh, miksi vastasin noin. Vaikka mun elämä olisi täynnä tapahtumaa, en halua glorifioda kiirettä tai antaa kellekään sellaista kuvaa, että kiire olisi jotenkin olennaista tai tärkeää. Ei ole. Se on sitä, ettei osaa sanoa ei, ettei osaa priorisoida tai delegoida ja ettei osaa pitää itsestään huolta. Sitä, että tulee tärkeä olo siitä että on kiire. Mulle se ainakin on ollut vakuuttelua siitä, että riitän, kun teen niin kamalasti ja sitä, etten osaa tai tohdi sanoa ei. Onneksi oon alkanut ymmärtää, että riitän vähän vähemmälläkin itselleni ja että se, että sanon joskus ei johonkin, on ihan todella ok. Että saan sanoa niin ja että mun pitää itse pitää omasta jaksamisestani huolta.

Oon tänä vuonna majoittanut monta ystävää mun sohvalle tai lattialle, välillä mun pienessä Tehtaankadun yksiössä oli kerralla useampikin yökyläilijä. Se on ollut ihanaa!

Silloin kun kroppa ja mieli oli eniten solmussa, kävin monta kertaa viikossa vastapäisellä joogasalilla. Kävin kävelyillä ja opettelin olemaan tekemättä koko ajan jotain ”hyödyllistä”. Jatkan opettelua. Olen tajunnut, etten voi keksiä mitään uutta, jos koko ajan touhuan jotain enkä varaa elämääni yhtään tyhjää tilaa.

Olen mokannut, pyytänyt anteeksi ja korjannut mokani parhaani mukaan.

Olen opetellut olemaan avoimempi kuin olen aikoihin uskaltanut olla ja ymmärtänyt, että asioita ei tarvitse tehdä vaikeammaksi kuin ne on. Jos haluaa ja päättää, ei ole mitään pelejä.

Olen käynyt tuntemattomien ihmisten kanssa ihan älyttömän hyviä keskusteluita. Osan aloittanut itse, toisissa on riittänyt, että olen ollut läsnä ja valmis kohtaamaan toisen ihmisen.

Eiran puistonpenkit tuli kesällä tosi tutuiksi. Istuin niillä tunteja lukemassa, kirjoittamassa ja miettimässä. Aion etsiä Kalliosta tai jostain lähistöltä samanlaisen lempparispotin ensi kesänä.

Laitoin puhelimen lentokonetilaan useammin kuin ennen; iltakävelyillä, ennen joogatunteja ja kelluntoja. Oon varmasti ollut huonompi vastaamaan viesteihin nopeasti, mutta se on tehnyt mulle tosi hyvää, että osaan jättää puhelimen huomiotta. Mitä vähemmän vietän aikaa puhelimellani, sen vähemmän koen selittämätöntä ahdistusta.

Tein ekan matkan ikinä rinkka selässäni. Se ei ollut mikään tyypillinen reppureissu, mutta niksautti tarpeeksi totutusta.

Olen lähentynyt sellaisten ihmisten kanssa, joiden olen aina tiennyt olevan merkityksellisiä mutta joiden kanssa en silti syystä tai toisesta ole ollut aiemmin niin läheinen, kuin olisin toivonut olevani. Olen saanut uusia ystäviä ja nähnyt joitakin tärkeitä tyyppejä aivan liian vähän.

Oon ollut kiitollinen siitä, että oon luottanut itseeni enkä kuunnellut muita varsinkaan silloin, kun en ole pyytänyt mielipidettä tai neuvoa.

Oon onnellinen, että edellisen vuoden lopussa tehty päätös nelipäiväsestä työviikosta alkoi näkyä omassa hyvinvoinnissa ja jaksamisessa. Hiukset ei enää tipu päästä enkä enää herää aamuyöllä siihen, että sydän meinaa tulla ulos rintakehästä ja päässä pyörii joku isossa mittakaavassa merkityksetön to do -lista.

Selasin kuukausia asuntoilmoituksia ja muutin mulle kolmanteen osoitteeseen Helsingissä. Tajusin, että meni kaksi vuotta, ennen kuin Helsinki alkoi tuntua kodilta, mutta nyt on helppo ja kevyt olo siitä, että tämä todella on mun koti nyt. Täällä on mun elämä ja mun ihmiset. Aluksi olo oli irrallinen ja vaikka kaupunki tuntui heti oikealta, meni hetki, ennen kuin sosiaaliset ympyrät täällä alkoivat vakiintua.

Oon oppinut itsestäni häkellyttävän paljon uutta. Tai sitten vaan uskaltanut myöntää asioita, jotka oon jo tiennyt. Kirjoitin päiväkirjaan joskus keväällä, että ”Tää on ollut hassu aikakausi. Vähän kuin oisin tehnyt sovinnon itseni kanssa, virallisesti, vaikka tiedän, että ainekset on olleet valmiina jo kauan. Ehkä oon vaan uskaltanut olla enemmän minä kuin hetkeen?” 

Yksi juttu vielä: mietin monesti kesäöinä uinuvan kaupungin läpi polkiessani, että luoja oon onnekas, kun oon elossa. Miten pieni todennäköisyys on, että ollaan täällä ja saadaan kokea tää kaikki.

Mieluummin kaikki tää kuin ei mitään – se oli muuten yksi viime vuoden läpi mukana kulkeneista mantroista ja aika hyvä, pätee hyvässä ja pahassa.