Luin joululomalla loppuun Elena Ferranten Uuden nimen tarinan, se on toinen osa Napoli-sarjaa, johon on muuten ihan juuri ilmestynyt kolmas osa suomeksi – en malta odottaa että pääsen lukemaan sen!
Ferranten Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa suorastaan ahmin ja nauratti, kun spottailin muiltakin vastaavia lukukokemuksia Insta Storiesista joululomalla. Nämä ovat kirjoja, joiden kanssa havahtuu siihen että on jo aamuyö ja olisi pitänyt olla nukkumassa ajat sitten.
Napoli-sarjan ensimmäisestä osasta kirjoitin täällä. Toinen osa oli aivan yhtä hyvä, mutta nyt kun lukukokemuksesta on jo hetki, en enää oikein osaa analysoida ja eritellä sitä. Olen kirjoja lukiessani vähän sellainen, että uppoudun fiilikseen ja tarinaan ihan täysin lukemisen ajaksi, mutta saatan hetkessä kirjan loppuun lukemisen jälkeen unohtaa henkilöhahmojen nimet ja jotkut isot juonenkäänteet kun taas jotkin yksityiskohdat ja fiilikset saattavat jäädä mieleen pitkäksikin aikaa.
Kuulostaako tutulta, vai oletteko te sellaisia, että muistatte jälkikäteen kokonaisuuden ja hahmot tosi hyvin? Mulla on sama homma tv-sarjojen ja elokuvienkin suhteen; uppoudun ja eläydyn, mutta voi hyvin olla etten muista olenko nähnyt jonkun leffan vai en, etenkin jos se ei ole sykähdyttänyt. Ja vaikka olisikin, saatan muistaa vain yksityiskohtia, jonkin tietyn kohtauksen tai vaikka jonkin irrallisen lauseen. Vähän hassua ehkä, mutta tämän vuoksi en nyt ala analysoida Uuden nimen tarinaa sen tarkemmin, mutta suosittelen kyllä lämmöllä koko Napoli-sarjaa. Ferrante kuvaa naisten välistä ystävyyttä, naisena olemista, kasvamista ja sosiaalisia rooleja jotenkin aivan älyttömän tarkasti ja samaistuttavasti.
Nyt mulla on kesken kaksi kirjaa: Hanya Yanagiharan Pieni elämä ja Yuval Noah Hararin Sapiens. Onneksi ne ovat keskenään niin eri tyyppiset, että ei haittaa vaikka niitä lukee vuorotellen. En ole Pienessä elämässä vielä kovinkaan pitkällä, mutta olen kuullut siitä niin paljon kehuja etten malta odottaa että pääsen sen kanssa vauhtiin. Sapiensin jälkeen on ihan pakko lukea Homodeus, joka kuumottaa jo vähän etukäteen.
Olen tainnut muuttua kirjojen lukijana pikkuisen rennompaan suuntaan, sillä ennen olin ihan ehdoton siitä, että luen kirjan kerrallaan – ja loppuun asti, vaikka en pitäisi siitä. Nyt ajattelen, että miksi ihmeessä huono kirja pitäisi lukea loppuun? Enhän katso huonoa sarjaakaan loppuun ja jätän surutta huonon leffankin kesken, miksi kirja on tuntunut tähän mennessä jotenkin niin arvokkaalta, ettei sitä saisi jättää kesken?
Tämän oivalluksen myötä olen lukenut enemmän ja kuunnellut enemmän äänikirjoja – joitain olen jättänyt kesken, mutta ennen kaikkea olen lukenut ja kuunnellut kirjoja paljon aiempaa enemmän.
* kuvien kirjat saatu pr-kappaleina
