Mun on pitänyt kirjoittaa näistä fiiliksistä jo useaan otteeseen, mutta en ole saanut sanoja asettumaan oikein. Nyt päätin, että vähät täydellisistä lauseista, kunhan kirjoitan. Niistä fiiliksistä ja ajatuksista, jotka ovat päässäni pyörineet enemmän tai vähemmän viimeisen vuoden. Koska ehkä joku muukin on joskus miettinyt samoja juttuja. Koska on hyvä sanoa asioita ääneen ja kirjoittaa ajatukset näkyville.
Olen odottanut tällaista hetkeä kauan. Että olo on kevyt ja haluan taas hymyillä kaikille vastaantuleville. Kun en enää säikähdä ihmisiä, jotka näyttävät etäisesti tutuilta. Kun mun ei tarvitse pohtia puolittaisista hymyistä, onko sen takana jotain mitä en tiedä. Tai kun tajuan, ettei mun tarvitse tietää, eikä varsinkaan välittää.
En edes ollut tajunnut etten ollut oikein ollut oma itseni, ennen kuin huomasin taas miten hyvä olo yhtäkkiä oli. Tai sellainen omanlainen, idamainen. En minä nimittäin ole mikään mököttäjä, vaikka saatankin keskittyneenä näyttää kiukkuiselta. Normaalisti mennä hymyilen vaan, joten oli jo aikakin, että kevään tultua alkoi taas tuntua hyvältä. Kun on ahdistunut ja mielessä pyörii tuhat mörköä, ei ehkä ole kaikkein itsevarmimmillaan. Ja minussa se näköjään näkyi niin, että toisinaan jokainen vastaantuleva jännitti.
On ollut jo pitkään hyvä fiilis, koko kevään ja kesän oikeastaan; joku painolasti on vihdoin keventynyt. Talvella odotin ja toivoin tätä kevyttä fiilistä niiiin paljon, mutta olisi pitänyt ymmärtää, että se vaatii oman aikansa, että painolasti putoaa. Joitain asioita vaan joutuu kelailemaan loputtomalta tuntuvan ajan ennen kuin ne haalistuvat niin, etteivät ne enää ahdista. Jo se, että joutuu käymään raskaita ja surullisia juttuja läpi mielessään kerta toisensa jälkeen on raskasta, mutta vielä raskaampaa on se, että ei tiedä koska niiden asioiden vatvominen loppuu. Vatvomista ei nimittäin ihan niin vain lopetetakaan, luulen, että se loppuu vasta kun on käsittänyt jotain, tai vatvonut tarpeeksi. Tai sitten se ei lopu ikinä, ja se kanssa täytyy vaan oppia elämään – mutta joka tapauksessa jossain kohtaa helpottaa.
Onneksi kurjien juttujenkin suhteen voi löytää mielenrauhan. Miettiä, että ne eivät määritä sinua, ottaa niistä jotain opikseen ja ehkä valaistua jonkin asian suhteen ihan uudella tapaa. Mä olen tänä kesänä joutunut moniin hauskoihin tilanteisiin, pieniin ja isoihin; sellaisiin, joiden jälkeen kuljen hymy naamalla ja mietin, että onpa elämä hassujen sattumusten summa. Kun kelaan mielessäni kevättä ja kesää, tulee ekana mieleen nämä: avartavat keskustelut, villit tanssi-illat uusien tyyppien kanssa, yölliset pyöräilyretket, salaisuudet, ensitreffit Tallinnassa, uusien asioiden kokeilu ja opettelu, ihanat polttarit, ystäviksi ja kavereiksi muuttuneet tutun tutut, pesismatsi sukulaisten kanssa, pusut, kaikki ne keikat joilla olen ehtinyt käydä, pienet salaiset juonittelut ja lempeät katseet. Voisi ajatella, että päällimmäisenä on mielessä ikuisuuden jatkunut harmaus ja sade tai viime viikkojen vastoinkäymiset, mutta ei. Mielessä on hyvät jutut.
kuvat: Mikko Pylkkö
Sain tällä viikolla viestin mun naapurilta, joka muutti pois. Siinä lukee ”You have been very nice neighbour, always smiling, open and kind. Do not ever change your shining spirit!!! I wish all your dreams come true.” Meinasin alkaa itkeä – ihan jo siksi, että naapurista muutti pois aurinkoisin ja iloisin Kuubasta kotoisin oleva nainen poikansa kanssa, mutta myös siksi, miten kauniisti hän minusta kirjoitti. Tiedättekö, just tuollaisena mä haluan näyttäytyä muille. Mukavana, hymyileväisenä, avoimena ja kilttinä. Koska sitä mä tahdon olla, sitä mä olen. Enkä anna minkään muuttaa sitä.
