Mä tein viime vuoden lopussa itsekseni päätöksen, että ostaisin tänä vuonna mahdollisimman vähän uusia vaatteita ja että ostaisin mahdollisimman vähän mitään mistään ketjuliikkeestä. Päätin, että voisin tehdä hankintoja kirpparilta ja jos tarvitsisin jotain nopealla aikataululla, pitäisi mun ensin kahlata kaikki vastuulliset vaihtoehdot läpi ja vasta vaihtoehdot selvitettyäni voisin edes harkita jonkin asian ostamista ketjuvaateliikkeestä.

Tein tämän päätöksen ja haasteen itselleni, jotta voisin tarkkailla omaa toimintaani ja havaita, että milloin vain haluan jotain uutta todellisen tarpeen sijaan. Itseä on nimittäin harvinaisen helppo huiputtaa! Olen aika hyvä miettimään ostoksiani kaikissa muissa kategorioissa, mutta vaatteet ja omaan tyyliin liittyvät asiat ovat olleet kompastuskiviä.

En ajatellut päätöstäni ostolakkona, koska tiedän kokemuksesta, että jos asetan itselleni ehdottomia rajoja, niin muutos alkaa tuntua vaikealta ja vastenmieliseltä. Oli paljon helpompi suhtautua tähän haasteena; voisinko löytää kaiken kaipaamani käytettynä tai vastuullisilta brändeiltä? Olisi kivaa, jos jokaisella ostoksella voisi tukea jotain hyvää sen sijaan, että tulee tukeneeksi riistoa, epäoikeudenmukaisuutta tai jotain vielä kuumottavampaa vain siksi, että saisi itselleen jotain kivaa päällepantavaa.

En ole vuosiin harrastanut shoppailua – luoja, miten paljon joskus teininä pyörinkään kaupungilla maleksimassa ja miten normaalia oli, että spotattiin ystävän kanssa uutuudet vaatekaupoista heti kun ne saapuivat myyntiin. Hengailtiin tuolloin vaatekaupoissa niin paljon, että osattiin niiden valikoimat ulkoa. Se oli myös aikaa jolloin joku saattoi pokalla kertoa harrastuksekseen shoppailun ja muistan että mulla ja mun ystävälläkin oli irc-galleriassa omasta mielestämme ah-niin-nerokas sovituskoppi-kanava paikkakunnat & alueet -otsikon alla. Joskus kymmenen vuotta sitten yksi tuttava asui kaksiossa, jonka toisesta huoneesta hän oli tehnyt vaatehuoneen, koska omisti niin paljon vaatteita. Huh!

Kun on kasvanut Sex and the Cityn Carrien walk-in-closetista haaveillen, voi olla tosi vaikea muuttaa omaa suhtautumistaan kauniiden vaatteiden omistamistarpeeseen. Sama pätee luksuslaukkuihin ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen statement-meininkiin, jota olemme oppineet pitämään jonkinlaisena merkkinä siitä, että nyt on onnistuttu elämässä. Saavutettu joku taso ja menestytty.

Vaikken siis todellakaan ole aina ollut järkevä kuluttaja, olen onneksi pitkään ollut suhteellisen nirso vaatteiden laadun ja matskujen suhteen. Se tekee uuden ostamisesta sopivan hankalaa. Siitä ja mun kirppismieltymyksistä huolimatta moni mun nykyisistä lempivaatteista on ketjuvaateliikkeistä (esim. näiden kuvien housut Monkista), oli ne ostettu uutena tai kirpparilta. Ja jos totta puhutaan, niin vasta ihan viimeisen parin vuoden aikana markkinoille on alkanut tulla sellaisiakin vastuullisia brändejä, jotka kiinnostavat mua ihan aidosti ja joihin mulla on varaa. Vastuullisten vaatebrändien vähäisen valikoiman (tai niiden huonon saatavuuden) takia mua jännitti tämä haaste. Onneksi upeita ja kiinnostavia vastuullisia brändejä alkaa löytyä.

Veikkaan että vastuullisuus on tositosi harvalle ykköskriteeri yhtään mitään ostaessa; kun mietin vaatteita, mietin ensiksi estetiikkaa, istuvuutta, matskuja (kestävät, luonnolliset, helposti huollettavissa olevat) ja sitten vasta vastuullisuutta. Hinta tietysti kiinnostaa myös ja mitä helpommin vaate on sovitettavissa ja testattavissa ennen ostopäätöstä, sen parempi. Sama pätee ruuassa ja kosmetiikassa; ei vastuullisuus ole niissäkään mun ensisijainen valintaperuste ostaa jotain, mutta ruuan ja kosmetiikan suhteen toimivia vaihtoehtoja on niin paljon, että vastuullisuutta ei enää joudu miettimään erikseen.  Vastuullinen, toimiva, kaunis ja kiinnostava kuuluvat usein samaan pakettiin, kun mietin mun luonnonkosmetiikkavalintoja mutta vaatteiden suhteen tuollaisia komboja ei ole ollut liikaa tarjolla. Jotta olisi valmis maksamaan totuttua enemmän jostain siksi että se on vastuullista, sen pitää myös näyttää ja tuntua hyvältä. Brändin pitää puhutella ja kiinnostaa. Ei riitä, että on pelkästään vastuullinen.

Vaatteet tuntuvat myös siksi niin paljon haastavammalta, koska ne ovat osa omaa identiteettiä ihan eri tavalla kuin jokin kylppärinkaapissa piilossa oleva puteli tai hiutaleet, joista teen aamuisin puuroni. Ja toisaalta vastuullisuuskaan ei ole suoraan tae kestävyydestä. Kumpi sitten onkaan tärkeämpää; kestävyys vai työolot? Ympäristö vai ihmiset? Jep, ollaan isojen asioiden äärellä. Tästä samasta aiheesta Kalenterikarju-Mikko haastatteli mua aiemmin Vastuullisuus-podcast-jaksossa ja huomattiin, että mekin lähestytään vastuullisuutta eri näkökulmista ja siten meidän tärkeysjärjestykset olivat keskenään erilaiset.

Miten tämä vuosi ja vastuullisempi vaatekaappi -haasteeni sitten sujui?

Olen tehnyt tämän vuoden aikana joitakin hankintoja, suurimman osan second handina, mutta ostanut paljon vähemmän asioita kuin aiemmin.  Huomasin, että helpoin tapa vältellä pikamuotia ja turhia mielitekoja on yksinkertaisesti olla menemättä pikamuoti myyviin liikkeisiin – kaduilla, ostoskeskuksissa ja netissä. Varmaan tulen vielä joskus löytämään jotain kivaa ja kestävää jostain ketjuvaateliikkeestä joten en halua jeesustella (esim. mun villakangastakit on ketjuvaateliikkeistä ja palvelleet mua oikein hyvin), mutta jos en olisi päättänyt olla menemättä liikkeisiin tietoisesti, olisin varmasti kehittänyt itselleni paljon enemmän mielitekoja, jotka olisin perustellut itselleni mm. sillä että minkäs minä nyt tälle halulleni mahdan kun olen tällainen esteetikko heh heh. Niinpä niin. Tärkeintä on ollut muuttaa omia rutiineja ja kyseenalaistaa omaa toimintaa.

Musta on fiksuinta ostaa tarpeeseen ja sellaisia juttuja, joiden uskoo kestävän ja joista todella tykkää, sellaisia, jotka oikeasti pääsevät käyttöön. Kuluttaa vähemmän ja miettiä tarviiko todella yhtään mitään. Mun olis mahdoton ostaa joku ei-niin-kiva-vaate vain sillä perusteella, että se on vastuullisin vaihtoehto. Vastuullisuuden tulee olla houkuttelevaa ja haluttavaa. 

Olen myös lopettanut ketjuliikkeiden uutiskirjeiden tilaukset ja sellaisten Instagram-tilien seuraamisen, joiden perusteella huomaan kehittäväni itselleni ihmeellisiä tarpeita. Jos tarvitsen jotain uutta enkä meinaa löytää kirpparilta, tsekkaan Zadaan (jossa voi nykyisin tallentaa hakuja esim. suosikkibrändien mukaan), Nudgen, Weecosin, Ivalon, Kaarna Livingin, Samujin, TRE:n ja Weekendbeen (myy nykyisin Girlfriend Collectiven treenivaatteita!) valikoiman. Olen tehnyt yksittäisiä hyviä löytöjä kotiin myös Cillasista ja Nougatista ja musta on ihanaa, että Stockaltakin löytyy useampia vastuullisia brändejä. Relovet ovat parantaneet uskoani siihen, että kiinnostavia vaatteita voi löytää myös second handina ja Radhican valikoimaa kurkkailen säännöllisesti myöskin.

Lisää vinkkejä vastuullisista brändeistä kannattaa kurkata täältä ja täältä sekä mun eettinen muoti -hashtagin alta.

Olen myös huomannut vaatteiden kulumisen ihan eri tavalla, kun ei osta uutta. Olen parsinut mun lempparineuleita (onneksi niin moni mun vaatteista on mustia, niin niiden korjailu on useimmiten suhteellisen huomaamatonta) ja huollattanut kenkiä suutarilla. Olen pesettänyt kainaloista likaantuneita paitoja pesulassa ja miettinyt, että välillä on pakko hankkia jotain uutta kun vanha vaate ei enää istu kuten ennen tai kun johonkin vaatteeseen tulee tahra, joka ei lähde millään pois. Sellainen kuuluu elämään ja on ihan eri asia hankkia asioita tarpeeseen kuin huvin vuoksi.

Ja totta kai joskus on tosi ihanaa ostaa jotain ihan vain siksi, että siitä tulee hyvä mieli, mutta kun asioita on pohtinut eri vastuullisuuskulmista, ei itselle enää tule kiva olo mistään, mitä en tarvitse tai ole miettinyt pitkään, varsinkaan, jos se ei ole millään tapaa fiksumpi vaihtoehto.

kuvat: Viena K

Olen myös oppinut tyylistäni paljon ja tiedän nyt paljon vuoden takaista paremmin, millaisissa vaatteissa oikeasti viihdyn tällä hetkellä. Tässäkin asussa on paljon vanhaa; ainakin neljä vuotta vanhat housut, vanha neule takin alla, ehkä kuusi tai seitsemän vuotta vanha villahuivi ja samanikäiset nahkahanskat. Laukku on saatu tänä kesänä ja villakangastakki on tämän syksyn kirpparilöytö. Housut ja huivi ovat ketjuvaateliikkeiden valikoimasta, mutta ajattomia klassikoita kumpikin ja materiaaliensa vuoksi kestäneet hyvin käyttöä.

Ostoslistan tekeminen ja sen mukana pitäminen auttaa. Siten teen kirppareillakin paljon helpommin löytöjä, kun tiedän jo valmiiksi mitä etsin ja toisaalta myös vältän virheet, joihin varsinkin nuorempana sorruin kirpparilla; ostin jotain vain siksi, että se oli edullinen ja mun kokoa. Teen myös jonkin verran löytöjä netistä, vaikka musta onkin helpoin tehdä ostopäätös livenä matskun ja ulkonäön perusteella.

Olen palannut tämän Mian kirjoittaman nerokkaan postauksen äärelle monta kertaa tämän vuoden aikana. Kun saan itseni kiinni ”no mitä väliä tällä mun yksittäisellä valinnalla nyt muka on” -ajattelusta, mietin tuon postauksen vinkkejä numero 3 ja 5.

Tulen ihan takuulla tekemään edelleenkin virheostoksia enkä väitä olevani valaistunut tyylini tai kuluttamisen suhteen, mutta olen saanut paljon uutta pohdittavaa vuosi sitten tekemäni päätökseni ansiosta. Se lähti näistä kengistä – aloin miettiä, että haluanko esitellä blogissa uusia nilkkureitani koska ne olivat ketjuvaateliikkeestä vaikkakin arvelin, että ne myös tulisivat kestämään käytössä hyvin (ovat kestäneet toistaiseksi loistavasti!).

Vaikka tuon kanavissani esille pääasiassa vain fiksumpia vaihtoehtoja, haluan olla rehellinen valinnoistani ja pohdinnoistani ja alleviivata sitä, etten todellakaan ole täydellinen kuluttaja. En aina tiedä kaikesta kaikkea tai osaa ottaa jokaista näkökulmaa huomioon. Mun arvoni voivat olla samat kuin jonkun toisen, mutta niiden tärkeysjärjestys voi silti olla ihan eri kuin jollain muulla, joka on näennäisesti samaa mieltä asioista.

Koetan muistaa, ettei kukaan meistä ei ole täydellinen kuluttaja. Välillä mietin, että onko mitään järkeä kertoa mistään paremmista vaihtoehdoista blogissa tai instassa, kun kaiken materian mainostaminen mietityttää ja uusien vaihtoehtojen esille tuominen saattaa sekin herättää jossain tarpeettomia mielitekoja. Olenko mä vastuussa siitä? Onko kuitenkin fiksumpaa, että voin levittää tietoa niistä fiksummista vaihtoehdoista ja toivoa, että niihin tartutaan vain kun on tarve, ei huvikseen? Toivon, että mun blogi ja insta ovat sellaisia, joista voi etsiä tietoa tai inspiraatiota sitten kun tarvii jotain uutta vaatekaappiin, meikkipussiin tai miettii, minkä brändin luomuteet ovat herkullisimpia.

Musta on tärkeää tuoda fiksumpia vaihtoehtoja esille, mutta samalla tämä kaikki täällä näkyvä on heijastusta mun elämästä ja valinnoista, ei koko totuus. Osa siitä matkasta ja prosessista, joka on käynnissä kohti fiksumpia valintoja ja kestävämpää arkea. Valinta kerrallaan parempia juttuja.