Tajusin viime viikonloppuna, että oon ollut tosi vähän kotona viime kuukausina, ainakaan yksikseni. Mun luona on ollut kyläilijöitä ja oon ollut seikkailemassa – ja ai hitto miten kivaa se on ollut.
Mun alkuvuoden täytti suloisen kutkuttava romanssi, joka sai upean, arvoisensa loppuhuipennuksen Italiassa. Loppuhuipennus siksi, että kummallekin oli alusta asti selvää, että meidän haaveet ja ajatukset tulevaisuudesta eivät menneet yhteen ja sen vuoksi päätettiin tälle seikkailulle yhdessä päättymispäivä. Naurattaa, kuukauden irtisanomisaika ihmissuhteessa – joo, niinkin voi tehdä.
Järjetöntä, kun ajattelee, miten hullun suloista ja mutkatonta kaikki oli yhdessä, mutta tosi järkevää ja selkeää, kun miettii yhtään pidemmälle ja yhtään isompia asioita, kuin vain tätä hetkeä. Hedonisti ja romantikko minussa sanoo että olen hullu, mutta sydän ja järki kuitenkin molemmat, että tän kuuluu mennä juuri näin.
Luoja millainen talvi ja kevät, alkukesäkin. Just nyt musta tuntuu yhtä aikaa epätodellisen onnekkaalta, rakastetulta ja hyvänä pidetyltä, mutta myös ihan hullun haikealta. Oon itkenyt viimeisen viikon aikana niin paljon ja niin monesti, että pelkäsin, etten saa kuvattua yhtiä kosmetiikkakamppiskuvia ollenkaan, kun naama oli niin turvoksissa itkeskelystä. Näätte instasta, miten selvisin haasteesta, heh.
Joskus tällainen haikeus ja itkeskely tekee olon tyhjäksi, mutta nyt mulla on aivan päinvastainen fiilis. On niin paljon ajatuksia, tunteita ja energiaa, etten vielä tiedä mihin kaikkeen sen kanavoisin (ihan ekana kuitenkin otin ja puhdistin kylppärin viemärin, pumppasin polkypyörän renkaat täyteen ilmaa, tiskasin monta päivää altaassa lojuneet tiskit ja pesin kolme koneellista pyykkiä ja yhdet kengätkin, kuinkas nyt muutenkaan).
Kaiken tunnemyllärkän keskellä on tuntunut enemmän Idalta kuin aikoihin. Tai ei edes Idalta, vaan itseltä. Minulta. Ja vaikka veikkaan, ettei tää tunteiden määrä jätä mua ihan heti rauhaan, tuntuu helpolta sanoa että oon onnellinen. Ja ihan tosi hiton onnekas, kun oon saanut kokea tällaista.
Ihanasta, kutkuttavasta ja turvallisesta onnesta on kyllä ihan erilaista luopua, kuin sellaisesta, joka on tullut tiensä päähän rakkauden suhteen, mutta paljon vähemmän surullista, kuin etukäteen arvelin. Kai se liittyy vain ja ainoastaan siihen, että uskaltaa olla ihan auki ja sanoa kaiken ääneen. Kuunnella itseä muiden sijaan. Vaikka välillä vähän itkettää ja on herkkämielinen olo, en oo rikki tai murskana.
Tätä kirjoittaessa tuli mieleen yksi vanha kirjoitukseni, josta paistaa, että vaikka tilanne elämässä on ollut silloin ihan eri, on sitä kirjoittaessa tuntunut jokseenkin samalta kuin nyt, omalta itseltä. Miksi se fiilis aina välillä katoaa ja miten sen huomaa aina vasta jälkeenpäin? Elääkö sitä välillä sellaista vaihetta, ettei muista miettiä kuka on ja miksi tekee asioita? Suorittaa vaan?
En tiiä. Jotenkin tosi hyvä hetki pysähtyä pikkuisen, kirjoittaa ajatuksia ylös ja miettiä, että mitäs kaikkea sitä oikein. Tässä elämässä. Vitsi millainen elämä! Yllättää just silloin kun vähiten odottaa.
Yhtä tammikuista päiväkirjamerkintääni mukaillen ”– en osaa kirjoittaa niin, että se tekisi oikeutta tälle.”
♥♥♥
