Sain eilen kommentin, joka pyöri mielessäni koko päivän – ja pyörii vieläkin.

”Ida moi! Kunpa kirjoittaisit muustakin kuin uusista tuotelöydöistä. Ymmärrän että se on osa työtäsi mutta tuntuu kuin olisit kadonnut kaiken tämän alle. Kaipaan sua. Tuu takasin!” 

Huh, mustakin tuntuu että oon kadonnut kaiken alle. On ollut niin paljon kaikkea uutta ja jännää, että on ollut vaikea karsia mistään. Ei ole huvittanut kieltäytyä mistään menosta kuin pakon edessä ja siltikään en ole ehtinyt vastailla kaikkiin ystävien lähettämiin viesteihin. Tykkään kyllä pienestä kiireen tunnusta, mutta kun sanon, että tämä kevät on ollut kiireisin ikinä, tarkoitan sitä todella. Tuntuu, etten ole yksin, moni läheinen on huokaisten kertonut samaa. Oletteko tekin olleet kiireisiä?

Näin tänään hyvää ystävääni ja päivittelimme, miten tuntuu siltä, ettei ole oikein ehtinyt olla läsnä itselleen. Ei ole ehtinyt vain olla; siitä syystä esim. kotityöt, jotka ovat lopulta aika terapeuttisia, ovat lykkääntyneet mulla monia päiviä. Toinen kaverini päivitteli, että hänellä oli vappuna eka vapaapäivä kokonaiseen kuukauteen ja havahduin pohtimaan, että koskahan mä olen viimeksi pitänyt kokonaisen vapaapäivän? Tätä aikaa leimaa kiire ja monen asian hoitaminen samanaikaisesti, mutta oman hyvinvoinnin kannalta pitäisi välillä pystyä irtautumaan. Vaikka en enää ole täyspäiväinen yrittäjä, on yrittäjämäinen asenne lujassa. Ja hyvä niin, mutta välillä pitäisi varmaan muistaa hellittää. Onneksi lauantai on pyhitetty minilomalle ja huomennakin on töiden jälkeen silkkaa herkuttelua tiedossa.

Tuon kommentin myötä tajusin itsekin, miten etäinen olen viime viikot ollut blogissa. En ole ehtinyt kirjoittaa ajatuksella, joten on ollut helpompaa postailla lempparituotteista, rafloista ja musiikkilöydöistä. Niiden kohdalla ei tarvitse mennä niin syvälle itseensä ja pohtia mitä mulle kuuluu.

Ja samalla tiedän, miten hyvää kirjoittaminen mulle tekee. Harmittelin tänään myös sitä, etten vuosiin ole kirjoittanut livejournaliin – sinne kirjoitti aivan eri tavalla mitä kymmenien tuhansien lukijoiden blogiin, vaikkei silloinkaan kirjoittanut vain itselleen. En ole aikoihin ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaakaan ja tiedän, että mun kirjoitusvuoro kirjekaverille on kestänyt varmaan kolme kuukautta. Sitä ei välillä kiireen keskellä tajua, mille asioille kannattaisi järjestää aikaa. Vaikka kirjeiden kirjoittaminen ei varsinaisesti veisi mitään konkreettista eteenpäin, se pitää mun ajatukset selvinä ja usein hoksaan kirjoittaessa asioita eri tavalla kuin vain pohtiessa itsekseni.

On hassua että kiire on niin negatiiviselta kuulostava asia, vaikka tässäkin tapauksessa kiire on ollut pelkästään kivoista asioista koostuvaa. Joku juttu vaan kärsii, kun on liian kiirus, ja tässä tapauksessa se on tainnut olla itsetutkiskelu ja sitä kautta blogin henkilökohtaisuus. Sellaista se kai välillä on – olisi tavallaan aikamoinen saavutus, jos olisin nämä yhdeksän blogivuotta onnistunut olemaan kuukaudesta toiseen aina yhtä läsnä. Mutta on ihan parasta, että jollekin sillä on väliä. Kivaa, että huikkailette välillä perään. :-*

kuvat: Nina / Tunnetila