Hitto vie, mun reading-tägi on kyllä ollut yks vitsi viime aikoina. Johtunee siitä, että tänä vuonna ei tullut ihan hirveästi luettua – luin niin paljon opintojeni takia, että kirjaan tarttuminen iltaisin ei tuntunut mieluistalta. Ehkä elämäntilanne oli muutenkin sen verran hektinen, että aikaa lukemiselle ei vain tuntunut löytyvän, vaikka tiesin että olisi pitänyt. Lukeminen on nimittäin yks parhaista pakokeinoista ja toisaalta tapa ymmärtää muita ja oppia ajattelemaan eri näkökulmista, samaistua sellaiseen hahmoon, jonka kaveri et varmasti olisi oikeassa elämässä. Aina lukeminen ei kyllä ole kovin rentouttavaa. Jätin just Olemisen sietämätön keveys -kirjan kesken koska sen henkilöhahmot olivat ankeita, päähenkilö muistutti tavoiltaan yhtä itsekästä ihmistä ja tapahtumat sai mut vain raivostumaan. Ehkä se kirja ei ollut mua varten ainakaan nyt, en edes halunnut ymmärtää niitä tyyppejä. 

Mutta sitten on sellaisia kirjoja jotka lukee muutamassa päivässä. Joiden ei toivoisi loppuvan. Kirjoja, joissa on niin kutkuttavia kohtauksia että toivoisi olevansa osa tarinaa. Nämä kolme ovat kirjoja, jotka tämän vuoden aikana herättivät tunteita, pistivät ajattelemaan, itkemään ja naurahtamaan. 

Riikka Pulkkisen Vieras löytyi Akateemisen alennuksista ja koska tykkään Pulkkisen soljuvasta kirjoitustyylistä, nappasin tämän mukaani. Vieras kertoo muukalaisuudesta, uskonkriisistä ja hitaasti aukeavasta mysteeristä; mitä tapahtui pienelle ulkomaalaistaustaiselle tytölle? Pulkkisen kirjoitustyyli iskee muhun, vaikka kirjat eivät juonellisesti usein olekaan huippuja. Tämän luki nopeasti, tarinaan jäi koukkuun. Koskettava aihe, mutta lopulta aika yksinkertainen tarina. 

Jeffrey Eugenidesin Middlesex lähtee liikkeelle melko verkkaisesti, mutta kun tarina alkaa edetä, ei kirjaa tekisi mieli laskea käsistään. Alkuun mulla meni hahmot sekaisin (oon ihan älyttömän huono nimissä, ne ei koskaan jää mulle mieleen oli kyseessä kirja tai leffa, höh) mutta kun tarina alkoi hahmottua, olin myyty. Ei nyt mikään tajunnanräjäyttävä teos juonellisesti, mutta miellyttävän helppoa luettavaa. Ja helppoudesta huolimatta niin moniuloitteinen – monta päällekkäistä tarinaa ja hetkittäisiä ahaa-elämyksiä. 

Luin David Nichollsin Sinä päivänä -kirjan vasta joskus viime keväänä. Se tuntui tosi henkilökohtaiselta, osa hahmoista tuntui silloisessa elämäntilanteessa niin kovin tutuilta. Itketti monta kertaa ja silti ymmärsin epätoivoisia hetkiä paremmin kuin hyvin. Luin joskus Rokkirekki-Lauran arvostelun tästä kirjasta ja otin sen melkein henkilökohtaisena loukkauksena (moi laura :-D en oo enää loukkaantunut – mehän kumpikin pidetään jumalat juhlivat öisin -kirjaa yhtenä lemppareistamme joten kaikki hyvin haahah), sillä kirja oli ollut mulle siihen hetkeen ja elämäntilanteeseen niin oikea. Samaistuin niin moniin fiiliksiin ja muutenkin tarinat monimutkaisista suhteista tuntuvat kiehtovan, ehkä just samaistuttavuuden takia. 

Näiden lisäksi tänä vuonna luettu Haruki Murakamin Norwegian wood yltää lemppareihin helposti. Mitähän kirjoja mun kantsis seuraavaksi lukea? Lukulistalla on ainakin lisää Murakamia ja John Greeniä, josta moni tuntuu tykkäävän. Saa suositella!